Olen ollut pitkään poissa. Aika ei vain riitä kaikkeen ja olen hurahtanut lasten merkkivaatteisiin; se vie yllättävän paljon aikaa.
Meillä on nykyisin kaksi poikaa. Isompi 1/16 ja pienempi 7/17 hänkin pian jo puoli vuotias.
Aika lentää enkä pysy yhtään perässä enää.
Isompi puhuu paljolti omaa kieltään. Hän lähti kävelemään 11kk vanhana. Silloin olinkin jo plussannut tästä toisesta. Toivoimme alkuun tyttöä, mutta nyt näen itseni vain poikien äitinä. Eikä sitä enää muista millaista arki oli yhden kanssa.
Toinen poikamme syntyi käynnistettynä rv 42+0 ja syntyi saman päivän puolella.
Hän painoi valtavat 4695g ja oli 55cm pitkä.
5kk neuvolassa hän oli jo 7915g 71cm. Saman kokoinen kun veljensä noin 7kk iässä.
Pienempi on huomattavasti leppoisampi tapaus kun uhmakas isoveljensä.
Alussa hän nukkui 5h päiväunia. Luulin sellaisen olevan urbaanilegendaa.
Nykyään muutamat lyhyet unet päivässä. Hän nukahtaa omaan sänkyyn yleensä kiltisti. Yöllä herätään kylläkin useammin kuin isompi ikinä heräsi.
Isompi lapsi, joka juuri täytti 2vuotta onkin jo luku erikseen.
Hän on touhukas, vilkas, uhmakas, herkkä, sosiaalinen ja niin rakas.
Hermot menee välillä, ja sitä itsekin unohtaa että toinen on vielä niin pieni.
Tällä hetkellä lapset on mun elämä, ennenkuin palaan töihin ja arki taas muuttuu.
Luin vanhoja kirjoituksiani, ja ymmärsin kuinka onnekas tosiaan olenkaan. Mulla on kaksi ihanaa tervettä lasta, jotka rakastaa ja tarvitsee mua kaikessa mikä tässä maailmassa tulee vastaan.
-C
lauantai 20. tammikuuta 2018
lauantai 10. joulukuuta 2016
Vauva-arki
Oon perus negatiivinen ihminen. Selasin vanhoja juttuja läpi ja niistä ihan paistaa sellainen pessimistisyys. Tai sit mä kirjoitan vaan sellaiseen sävyyn, en tiedä.
Tämä vuosi on ollut elämäni antoisin! Viime vuoden lopulla jäädessäni äitiyslomalle en voinut kuvitellakaan mitä vuosi voi tuoda tullessaan.
Alku oli tietenkin haastava, uusi pieni elämänalku joka onkin yhtäkkiä kokoajan siinä. Alussa niin avuttomana, pienenä, kauniina. Josta niin nopeassa ajassa on kasvanut valloittava pieni mies.
Oma lapsi on aina kaunein, rakkain ja täydellisin. Kyllä saa hymyn huulille kun jokaisella kauppareissulla joku tulee juttelemaan meidän pienelle. Hymypojaksi haukkuvat.
Pakko myöntää että ihanat hymykuopat on poika perinyt isältään.
Meillä noustiin seisomaan ajoissa, 7kk ikäisenä suunnilleen. Monta monta kuukautta harjoittelua ja kärryn työntämistä, tukia vasten kävelyä se vei. Nyt hän kävelee! Mä en voi muuta kuin hämmästellä. Viikossa kävely on vielä kehittynyt tosi hyväksi. Sanoinkin miehelle että tämä kehitys on nyt jotenkin hirveen iso askel mulle. Vauva kasvaa isoksi, muuttuu taaperoksi. Sit puheen kehitys on varmaan sit toinen jota jään pitkäks aikaa ihmettelemään.
Poika ymmärtää ihan hirveesti sanoja. Osaa hakea autot, pallot, kärryt jne. Hän tunnistaa tutut ihmiset ja kasvot. Hymyilee ja juttelee kovasti.
Käydään tossa vieressä torstaisin kerhossa ja ihana nähdä kaikkia muita pieniä jotka kehittyy hurjaa vauhtia.
Viime kuukausina mun kierrot on vaihdellut 26-32 päivän välillä. Eka oli pidempi kierto, sit seuraavan ton 26 päivää. Marraskuun alussa en ollut edes kalenteriin katsonut. Sit siinä ehkä viidennen päivän paikkeilla aattelin ihan huvin vuoksi tehdä ovistestillä testin. Itseasiassa katoin emmerdalee aamupäivästä ja siinä joku naikkonen teki testin.
Kaks viivaa tuli, joo. Aika samanpaksuisia. Katoin kalenterista että oli joku kp26 menossa.
En miettinyt tätä sen kummemmin, kun sit mies muutaman päivän päästä kyseli että millos viimeiset kuukautiset olikaan. Katoin kalenterista että 10.10 oli viimeks alkanut, sanoinkin sille että varmaan pidempi kierto vaan menossa.
No eipä ollut. La 12.11 tehtiin sit yhdessä raskaustesti ja menin laittamaan pojalle ruuan. Mies jäi sitä vessaan tutkailemaan. No eipä se osannut siitä mitään sanoa kun ei osannut tulkita ollenkaan mitä kaksi viivaa tarkoittaa.
Alkujärkytyksestä selvinneenä odotetaan toista lasta innolla!
Käytiin varhaisultrasaa rv 7+1 jolloin alkio vastasi viikkoja 7+4
Eka neuvolakäynti myös takana. Sinne otin pojan mukaan ja meidän neuvolantäti oli harmillisesti jäänyt pidemmäksi aikaa pois. Ihan uusi, vastikään siellä aloittanut neuvolantäti ei ihan kaikesta ollut kartalla- enkä minäkään. Vuodessa oli paljon muuttunut.
Esimerkiksi ultra-ajat varataan nyt neuvolasta lähetteellä? Ekassa muistan itse soittaneeni ajat.
Tää jäikin nyt hieman epäselväksi enkä oo varma laittoiko tää uusi niitä lähetteitä. Antoi mulle nimittäin lapun jossa oli numerot, ja kun soitin itse niin siellä sanottiin että neuvolasta ne varataan. Odotellaan nyt viikko että tuleeko ne ajat vai ei :)
Kuitenkin, olen onneni kukkuloilla. Heinäkuussa meitä sit onkin neljä mikäli kaikki menee hyvin. Mies sanoi muutama päivä sitten ettei ois voinut ikinä kuvitella olevansa kahden lapsen isä. Hän on ainoa lapsi ja ajatteli myös pojan jäävän meidän ainokaiseksi.
Toisin saattaa käydä. Paljon rakkautta!!
-C
Tämä vuosi on ollut elämäni antoisin! Viime vuoden lopulla jäädessäni äitiyslomalle en voinut kuvitellakaan mitä vuosi voi tuoda tullessaan.
Alku oli tietenkin haastava, uusi pieni elämänalku joka onkin yhtäkkiä kokoajan siinä. Alussa niin avuttomana, pienenä, kauniina. Josta niin nopeassa ajassa on kasvanut valloittava pieni mies.
Oma lapsi on aina kaunein, rakkain ja täydellisin. Kyllä saa hymyn huulille kun jokaisella kauppareissulla joku tulee juttelemaan meidän pienelle. Hymypojaksi haukkuvat.
Pakko myöntää että ihanat hymykuopat on poika perinyt isältään.
Meillä noustiin seisomaan ajoissa, 7kk ikäisenä suunnilleen. Monta monta kuukautta harjoittelua ja kärryn työntämistä, tukia vasten kävelyä se vei. Nyt hän kävelee! Mä en voi muuta kuin hämmästellä. Viikossa kävely on vielä kehittynyt tosi hyväksi. Sanoinkin miehelle että tämä kehitys on nyt jotenkin hirveen iso askel mulle. Vauva kasvaa isoksi, muuttuu taaperoksi. Sit puheen kehitys on varmaan sit toinen jota jään pitkäks aikaa ihmettelemään.
Poika ymmärtää ihan hirveesti sanoja. Osaa hakea autot, pallot, kärryt jne. Hän tunnistaa tutut ihmiset ja kasvot. Hymyilee ja juttelee kovasti.
Käydään tossa vieressä torstaisin kerhossa ja ihana nähdä kaikkia muita pieniä jotka kehittyy hurjaa vauhtia.
Viime kuukausina mun kierrot on vaihdellut 26-32 päivän välillä. Eka oli pidempi kierto, sit seuraavan ton 26 päivää. Marraskuun alussa en ollut edes kalenteriin katsonut. Sit siinä ehkä viidennen päivän paikkeilla aattelin ihan huvin vuoksi tehdä ovistestillä testin. Itseasiassa katoin emmerdalee aamupäivästä ja siinä joku naikkonen teki testin.
Kaks viivaa tuli, joo. Aika samanpaksuisia. Katoin kalenterista että oli joku kp26 menossa.
En miettinyt tätä sen kummemmin, kun sit mies muutaman päivän päästä kyseli että millos viimeiset kuukautiset olikaan. Katoin kalenterista että 10.10 oli viimeks alkanut, sanoinkin sille että varmaan pidempi kierto vaan menossa.
No eipä ollut. La 12.11 tehtiin sit yhdessä raskaustesti ja menin laittamaan pojalle ruuan. Mies jäi sitä vessaan tutkailemaan. No eipä se osannut siitä mitään sanoa kun ei osannut tulkita ollenkaan mitä kaksi viivaa tarkoittaa.
Alkujärkytyksestä selvinneenä odotetaan toista lasta innolla!
Käytiin varhaisultrasaa rv 7+1 jolloin alkio vastasi viikkoja 7+4
Eka neuvolakäynti myös takana. Sinne otin pojan mukaan ja meidän neuvolantäti oli harmillisesti jäänyt pidemmäksi aikaa pois. Ihan uusi, vastikään siellä aloittanut neuvolantäti ei ihan kaikesta ollut kartalla- enkä minäkään. Vuodessa oli paljon muuttunut.
Esimerkiksi ultra-ajat varataan nyt neuvolasta lähetteellä? Ekassa muistan itse soittaneeni ajat.
Tää jäikin nyt hieman epäselväksi enkä oo varma laittoiko tää uusi niitä lähetteitä. Antoi mulle nimittäin lapun jossa oli numerot, ja kun soitin itse niin siellä sanottiin että neuvolasta ne varataan. Odotellaan nyt viikko että tuleeko ne ajat vai ei :)
Kuitenkin, olen onneni kukkuloilla. Heinäkuussa meitä sit onkin neljä mikäli kaikki menee hyvin. Mies sanoi muutama päivä sitten ettei ois voinut ikinä kuvitella olevansa kahden lapsen isä. Hän on ainoa lapsi ja ajatteli myös pojan jäävän meidän ainokaiseksi.
Toisin saattaa käydä. Paljon rakkautta!!
-C
perjantai 14. lokakuuta 2016
iso pieni mies
Pojalla tuli ikää 7kuukautta, ja ajattelin ihan omaksi muistelmaksikin kirjoittaa meidän päivärytmiä ylös. On meillä jo muutamat kuukaudet ollut samantyyppinen rytmi, joka tosin hiukan vaihtelee. Joskus aamupäikkärit on kello 10 ja toisina päivinä vasta yhden aikaan.
6.25 kuuluu ääntä pojan huoneesta. Molemmat makkarin ovet ovat auki, jotta kuulen kun hän heräilee. Omaan huoneeseen siirtyminen tapahtui 7kk kieppeillä. Lähinnä halusin kokeilla pystynkö itse nukkumaan syvempää unta, ja jos vauvan heräilyt vähenisi omassa rauhassa. Pojalla tuli tavaksi heräillä itkeskelemään kun me miehen kanssa siirrymme puolen yön aikaan makkariin.
Ja sit sen lisäksi vielä kerran tai kaksi tissille.
No mutta, haen pojan meidän sänkyyn ja imetän kyljelleni. Hyppään vielä toiselle puolelle ja poika jää meidän väliin. Irroittaa itse otteen syötyään ja kääntää kylkeä. Uni jatkuu.
9.00 joku repii äitiä tukasta ja yrittää kiivetä päälle. Vilkaisen yöpöydällä olevasta puhelimesta kelloa ja nousen ylös. Nukun alasti joten vetäsen paidan päälle.
Nostan pojan ylös ja mennään vaipanvaihtoon.
Sen jälkeen tuon pojan olkkariin matolle lelujen keskelle ihmettelemään. Tai lähinnä tuo juttelee, puree, hakkaa ja rummuttaa leluja minkä kerkeää.
Laitan kahvin tippumaan ja menen itse pesemään hampaat ja aamupissalle.
Voi aww kun kuulostaa mukavalta tuo ylempänä kirjoitettu 7kk päivärytmi, joka harmillisesti on jäänyt vain aamuun. Höh. Ois ollut kiva lukea pidemmällekin päivään. Siis miten ei voi muistaa ihan parin kuukauden takaisia juttuja!?
Nyt ikää jo 9kk! Hui että aika on lentänyt. Nyt herätään 7-9 aikaan, yösyönnit ja itseasiassa koko imetys on jo päättynyt. Haen kyllä pojan omasta huoneestaan meidän väliin nukkumaan edelleen joskus aamuyöstä. Enää ei vaan köllötellä sängyssä pitkään, vaan täytyy heti lähteä maitoa ja aamupuuroa laittamaan. Päiksyt n. 11 aikaan. Ja kotona nukkuessa 1,5h joka on meidän todella vähän nukkuvalle pojalle tosi hyvin!
7-9 kuukauden välissä meillä on mielestäni isoin harppaus kehityksessä tapahtunut.
Puolen vuoden kieppeillä istuminen oli vielä aika huteraa, mutta 7kk ikäisenä poitsu oppi ottamaan käsillä hyvin tukea molemmin puolin. Konttaamisen poika oppi yhdessä päivässä. Pitkään vain napansa ympäri pyörinyt poika tajusi nostaa pyllynsä ylös ja siinä hetki venkutettiin edestakas. Nopsaa siitä sit lähdettiin liikkeelle. Seuraavana päivänä konttaus jatkui innokkaasti ja perille päästyään hän istahti paikoilleen. Varmasti maailma alkoi näyttää erilaiselta hiukan korkeammalta. Viikon sisällä tästä pikkunen oppi sit nousemaan seisomaan. Voi kuinka mua pelottikin silloin.
Huterasti ylös ja sit vahingossa päästi irti ja kaatuilua oli varmaan viikon. Sit hän oppikin jo itse laskeutumaan varovasti.
Tällä hetkellä meno on hurjapäistä! Vähään aikaan ei ole kaatuilua ollut, joten kaikkialle mennään ja kovaa. Tukea vasten kävelee ja kaikki tasot ja laatikot availlaan. Ei- sana aiheuttaa vaan hymyä eikä sitä tosiaan totella. Poika ostaa näyttää missä lamppu on. Tunnistaa jo hyvin tuttuja henkilöitä, mutta ehdoton ykkönen on äiti. Ja eka sanakin oli äiti. Pari päivää "äitä äitä äitä"- toistelua ennenkuin onnistui kunnolla. Toiseksi sanaksi sanoisin kakka :D
En kyllä voi uskoa miten vauhdilla nää 9kk ovat menneet! Ens viikolla menen lauantaina töihin ja poika jää isänsä kanssa. Enemmän mua se jännittää kuin tuleva työpäivä.
-C
6.25 kuuluu ääntä pojan huoneesta. Molemmat makkarin ovet ovat auki, jotta kuulen kun hän heräilee. Omaan huoneeseen siirtyminen tapahtui 7kk kieppeillä. Lähinnä halusin kokeilla pystynkö itse nukkumaan syvempää unta, ja jos vauvan heräilyt vähenisi omassa rauhassa. Pojalla tuli tavaksi heräillä itkeskelemään kun me miehen kanssa siirrymme puolen yön aikaan makkariin.
Ja sit sen lisäksi vielä kerran tai kaksi tissille.
No mutta, haen pojan meidän sänkyyn ja imetän kyljelleni. Hyppään vielä toiselle puolelle ja poika jää meidän väliin. Irroittaa itse otteen syötyään ja kääntää kylkeä. Uni jatkuu.
9.00 joku repii äitiä tukasta ja yrittää kiivetä päälle. Vilkaisen yöpöydällä olevasta puhelimesta kelloa ja nousen ylös. Nukun alasti joten vetäsen paidan päälle.
Nostan pojan ylös ja mennään vaipanvaihtoon.
Sen jälkeen tuon pojan olkkariin matolle lelujen keskelle ihmettelemään. Tai lähinnä tuo juttelee, puree, hakkaa ja rummuttaa leluja minkä kerkeää.
Laitan kahvin tippumaan ja menen itse pesemään hampaat ja aamupissalle.
Voi aww kun kuulostaa mukavalta tuo ylempänä kirjoitettu 7kk päivärytmi, joka harmillisesti on jäänyt vain aamuun. Höh. Ois ollut kiva lukea pidemmällekin päivään. Siis miten ei voi muistaa ihan parin kuukauden takaisia juttuja!?
Nyt ikää jo 9kk! Hui että aika on lentänyt. Nyt herätään 7-9 aikaan, yösyönnit ja itseasiassa koko imetys on jo päättynyt. Haen kyllä pojan omasta huoneestaan meidän väliin nukkumaan edelleen joskus aamuyöstä. Enää ei vaan köllötellä sängyssä pitkään, vaan täytyy heti lähteä maitoa ja aamupuuroa laittamaan. Päiksyt n. 11 aikaan. Ja kotona nukkuessa 1,5h joka on meidän todella vähän nukkuvalle pojalle tosi hyvin!
7-9 kuukauden välissä meillä on mielestäni isoin harppaus kehityksessä tapahtunut.
Puolen vuoden kieppeillä istuminen oli vielä aika huteraa, mutta 7kk ikäisenä poitsu oppi ottamaan käsillä hyvin tukea molemmin puolin. Konttaamisen poika oppi yhdessä päivässä. Pitkään vain napansa ympäri pyörinyt poika tajusi nostaa pyllynsä ylös ja siinä hetki venkutettiin edestakas. Nopsaa siitä sit lähdettiin liikkeelle. Seuraavana päivänä konttaus jatkui innokkaasti ja perille päästyään hän istahti paikoilleen. Varmasti maailma alkoi näyttää erilaiselta hiukan korkeammalta. Viikon sisällä tästä pikkunen oppi sit nousemaan seisomaan. Voi kuinka mua pelottikin silloin.
Huterasti ylös ja sit vahingossa päästi irti ja kaatuilua oli varmaan viikon. Sit hän oppikin jo itse laskeutumaan varovasti.
Tällä hetkellä meno on hurjapäistä! Vähään aikaan ei ole kaatuilua ollut, joten kaikkialle mennään ja kovaa. Tukea vasten kävelee ja kaikki tasot ja laatikot availlaan. Ei- sana aiheuttaa vaan hymyä eikä sitä tosiaan totella. Poika ostaa näyttää missä lamppu on. Tunnistaa jo hyvin tuttuja henkilöitä, mutta ehdoton ykkönen on äiti. Ja eka sanakin oli äiti. Pari päivää "äitä äitä äitä"- toistelua ennenkuin onnistui kunnolla. Toiseksi sanaksi sanoisin kakka :D
En kyllä voi uskoa miten vauhdilla nää 9kk ovat menneet! Ens viikolla menen lauantaina töihin ja poika jää isänsä kanssa. Enemmän mua se jännittää kuin tuleva työpäivä.
-C
perjantai 15. heinäkuuta 2016
Kemiallinen raskaus
Ihankuin olisi paljon ja kaikkea tapahtunut vaikkei olekaan. Arki rullaa. Mies "lusi" jo kesälomansa, ja nyt ollaan pojan kanssa kaksin päiväsaikaan. Paras hetki päivässä on ehdottomasti aamu, jolloin heräillään poitsun kanssa vierekkäin. Nykysin joku vetää tukasta tai yrittää kiivetä päälle. Aina hän on mahallaan ihmettelemässä maailmaa. Heräsin yks aamu siihenkin että yks alkoi imeä tissiä omatoimisesti :D
Olisko se ollut viikko ennen juhannusta kun satuin vilkaisemaan kalenteriin ja näytti olevan kiertopäivä 12. Kaivoin kaapista ovulaatiotestin ja omaksi hämmästykseksi siihen pärähti heti plussa! Imetän tosiaan edelleen, toki ollaan kiinteitä alettu maistelemaan. Niitä ei kyllä nimeksikään vielä mene. Imetys ei siis oo vähentynyt lainkaan.
Taidettiin siitä seuraavana päivänä harrastaa seksiä kun ovisplussa tuli. Juhannus meni mökkeillessä mun perheen parissa. Tultiin kaupunkiin ja mies palasi maanantaina töihin.
Maanantaina siivosin kaappia ja sieltä kurkkasi raskaustesti, vai oisko niitä ollut kaksi.
Tein sen ja sain testiin kaksi viivaa! Ööööö, kp 20. Voi surrur kun alkoi aivot raksuttaa. Olinko raskautunut jo edellisestä kierrosta kun nyt jo näkyi kaksi viivaa? Vai voiko näkyä noin aikaisin jo?
Laitoin yhdelle kaverille viestiä ja alettiin jännittää asiaa yhdessä. Kp 27 alkaen tein raskaustestin joka aamu, aina kaksi viivaa. Testiviivaan piirtyi kylläkin hailakampi viiva, ja sen vahvuus vaihteli ihan päivittäin. Yks aamu tein apteekin oman sekä netistä tilatun halpistestin. Apteekin testiin tuli selkeät kaksi viivaa, ja toiseen todella hailakka toinen viiva. Ja siis samasta pissasta samaan aikaan mitattu.
Kp 30 tein negatiivisen testin. Kp 31 positiivisen. Ja samalla alkoi rusehtava vuoto. Päivällä tein vielä yhden testin joka näytti edelleen plussaa. Seuraavana päivänä, kp 32 alkoi normaali vuoto ja tein vielä yhden viimeisen testin, joka ei yllättänyt olemalla nega.
Viikon parin plussailu sai kyllä pään aivan sekaisin. Ehdin kauhistua, totutella, iloita, surra ja helpottua. Olen helpottunut tällä hetkellä. Ehdin googletella ja ihmetellä. Kyseessä taisi olla kemiallinen raskaus, jossa munasolu ei kiinnittynyt kohdunseinämään. Vai voiko muka muuten näkyä raskaus kahden viikon ajan tikuissa? Koskaan en ennen ensimmäistä raskautumistani ollut saanut kahta viivaa mihinkään testiin. Reilu vuoden ikäero olisi ollut kyllä vaikea paikka. Varsinkin kuin noihin aikoihin tyytymättömyys palasi poikaamme. Kiltti poika hampaiden ja kaiken uuden oppimisen myötä on tullut jälleen vaativammaksi. Tällä hetkellä vain äidin syli kelpaa kello 15 jälkeen. Nukkumaanmeno sekä nukkuminen on muuttunut vaikeammiksi. Kokoajan pitää kääntyä masulleen, just nukkumaanmennessäkin. Ja heräilyjä on nyt tullut muutama lisää yössä.
Tähän yhtälöön aloin miettiä toista, vaikka ois poika ollut jo reilu vuosikas toisen tullessa. Ja kyllä sitä muutkin ovat pärjänneet, varmasti jopa hankalampienkin lasten kanssa.
Kuitenkaan en ole ottamassa mitään hormonaalista ehkäisyä käyttöön. Toisen lapsen haluamme kyllä, jos hänet meille suodaan. Toki ikäeroa voisi olla hiukan enemmän kuin se yksi vuosi. Jospa ainakin kesä mennään näin, ja toivotaan sitten toista tulevaksi.
Mun kroppa on ilmeisesti käynnistynyt näin 25-vuotiaana? Kun ennen en ovulonut lainkaan ja nyt näyttäisi toiseenkin olevan hyvät mahdollisuudet.
-C
Olisko se ollut viikko ennen juhannusta kun satuin vilkaisemaan kalenteriin ja näytti olevan kiertopäivä 12. Kaivoin kaapista ovulaatiotestin ja omaksi hämmästykseksi siihen pärähti heti plussa! Imetän tosiaan edelleen, toki ollaan kiinteitä alettu maistelemaan. Niitä ei kyllä nimeksikään vielä mene. Imetys ei siis oo vähentynyt lainkaan.
Taidettiin siitä seuraavana päivänä harrastaa seksiä kun ovisplussa tuli. Juhannus meni mökkeillessä mun perheen parissa. Tultiin kaupunkiin ja mies palasi maanantaina töihin.
Maanantaina siivosin kaappia ja sieltä kurkkasi raskaustesti, vai oisko niitä ollut kaksi.
Tein sen ja sain testiin kaksi viivaa! Ööööö, kp 20. Voi surrur kun alkoi aivot raksuttaa. Olinko raskautunut jo edellisestä kierrosta kun nyt jo näkyi kaksi viivaa? Vai voiko näkyä noin aikaisin jo?
Laitoin yhdelle kaverille viestiä ja alettiin jännittää asiaa yhdessä. Kp 27 alkaen tein raskaustestin joka aamu, aina kaksi viivaa. Testiviivaan piirtyi kylläkin hailakampi viiva, ja sen vahvuus vaihteli ihan päivittäin. Yks aamu tein apteekin oman sekä netistä tilatun halpistestin. Apteekin testiin tuli selkeät kaksi viivaa, ja toiseen todella hailakka toinen viiva. Ja siis samasta pissasta samaan aikaan mitattu.
Kp 30 tein negatiivisen testin. Kp 31 positiivisen. Ja samalla alkoi rusehtava vuoto. Päivällä tein vielä yhden testin joka näytti edelleen plussaa. Seuraavana päivänä, kp 32 alkoi normaali vuoto ja tein vielä yhden viimeisen testin, joka ei yllättänyt olemalla nega.
Viikon parin plussailu sai kyllä pään aivan sekaisin. Ehdin kauhistua, totutella, iloita, surra ja helpottua. Olen helpottunut tällä hetkellä. Ehdin googletella ja ihmetellä. Kyseessä taisi olla kemiallinen raskaus, jossa munasolu ei kiinnittynyt kohdunseinämään. Vai voiko muka muuten näkyä raskaus kahden viikon ajan tikuissa? Koskaan en ennen ensimmäistä raskautumistani ollut saanut kahta viivaa mihinkään testiin. Reilu vuoden ikäero olisi ollut kyllä vaikea paikka. Varsinkin kuin noihin aikoihin tyytymättömyys palasi poikaamme. Kiltti poika hampaiden ja kaiken uuden oppimisen myötä on tullut jälleen vaativammaksi. Tällä hetkellä vain äidin syli kelpaa kello 15 jälkeen. Nukkumaanmeno sekä nukkuminen on muuttunut vaikeammiksi. Kokoajan pitää kääntyä masulleen, just nukkumaanmennessäkin. Ja heräilyjä on nyt tullut muutama lisää yössä.
Tähän yhtälöön aloin miettiä toista, vaikka ois poika ollut jo reilu vuosikas toisen tullessa. Ja kyllä sitä muutkin ovat pärjänneet, varmasti jopa hankalampienkin lasten kanssa.
Kuitenkaan en ole ottamassa mitään hormonaalista ehkäisyä käyttöön. Toisen lapsen haluamme kyllä, jos hänet meille suodaan. Toki ikäeroa voisi olla hiukan enemmän kuin se yksi vuosi. Jospa ainakin kesä mennään näin, ja toivotaan sitten toista tulevaksi.
Mun kroppa on ilmeisesti käynnistynyt näin 25-vuotiaana? Kun ennen en ovulonut lainkaan ja nyt näyttäisi toiseenkin olevan hyvät mahdollisuudet.
-C
perjantai 27. toukokuuta 2016
Hymynaamani
Voi että minulla on ihana poika.
Hymynaama joka ei turhia itkeskele. Tai, terveenä ainakaan. Kaksi kertaa hän on jo ollut sairaana.
Ekan kerran vähän päälle kolmikuisena. Mulla tuli outo fiilis että kaikki ei oo ihan hyvin, ja mittasin kuumeen. Päälle 38 astetta tais sillon ekalla mittauksella olla.
Ja sithän se nousi.. 39,9 korkeimmillaan. Mua jännitti että mitäs nyt pitäis tehdä. Nenä oli tukossa ja hengitys kuulosti vaikeahkolta. Nostettiin sänkynpääty guinnesworld records- kirjojen avulla. Natriumkloridi ja nenäfriida ahkeraan käyttöön. Nestemäinen panadol tuli haettua apteekista. Ja niin me selvittiin, kolme päivää ja kuume oli ohi.
Nyt sit viikko sitten mies tuli flunssaisena töistä kotiin. Hän pysytteli meistä kaukana muutaman päivän ajan- mitä nyt samassa sängyssä nukutaan.. Heh.
Eipä auttanut ja sairastuttiin pojan kanssa samaan aikaan flunssaan. Kuumetta ei noussut yli 38 missään vaiheessa. Nyt tää samainen flunssa on kestänyt jo viisi päivää. Toki paremmalta jo näyttää.
Jotenkin ton ensimmäisen sairastumisen myötä sekin konkretisoitui; minä olen vastuussa tästä pienen ihmisen elämästä. En vain nyt vaan aina. Kaikki tulevat oksennustaudit, ripulit, korvatulehdukset, ruhjeet ja arvet. Kaikki.
Toivon toki että selvitään hyvin hyvin vähällä, mutta kaikkeen täytyy varautua. Ja miten sydäntäraastavaa se onkaan! Voisin ottaa kaiken kivun itselleni jos hän vaan säilyy terveenä.
Poitsu oppii uutta! Voi että. Yks on oppinut vierastamaan. Vastasyntyneenä meillä kävi läheisiä päivittäin, mutta eihän tuo heppu enää näitä muista jos ei aikoihin ole nähnyt.
Jos ovikello soi, poika pysähtyy aloilleen ja etsii katseellaan mut. Ilmoitan sit meneväni avaamaan oven, tai nappaan pojan syliin ja mennään yhdessä. Ja kyllä meillä ihmetellään. Silmät suurina katellaan että kuka sieltä tulee. Tarkkaavaisesti hän katsoo ihmiset "päästä varpaisiin" ja kuuntelee miten hänelle puhutaan. Joskus sit vääntyy naama nurinpäin ja alkaa huutoitku. Mutta äidin sylissä rauhoittuu ihan hetkessä. :) Kummasti matalaääniset miehet saavat yleensä vaan hymyä ja jokeltelua aikaan.
En tiedä mitä tapahtui kun toiveeni toteutui, mutta meillä nukutaan nykyään siihen yhdeksään asti josta haaveilin. Nukkumaanmeno on 20-21 välissä ja herätään yleensä vain kerran syömään, 3-6 aikaan. Sit jatketaan unia yhdeksään asti! Tosin jokatoinen aamu herätään kaikki isin herätyskelloon. Mutta senkin jälkeen jatketaan pojan kanssa unia. Ihanaa.
Mulla on niin paljon enemmän energiaa. Aamut on parhaita. Hymynaama juttelee ja äiti nauraa. Pusutellaan ja peseydytään. Ollaan vaan. Kiireettömyys on mun juttu.
Nyt en pääse kalenterista päivää tsekkaamaan, mutta yks ihana lauantai-aamu meillä opittiin kääntymään selältä masulleen. Toki tää oli tapahtunut jo sängyssä liian pehmeän patjan takia, mutta ihan omalla matollaan oppi kääntymään. Ja sen jälkeen sitä sitten toistettiinkin monta kertaa putkeen. Eli poika kuluttaa jo enemmän kuin vain paikallaan ollen.
4kk neuvolassa oli tullut "vain" 500g painoa, pituutta kolmisen senttiä. Pitkää poikaa jo nyt veikkaavat? Nelikuisena tulee kasvussa kuulemma lähes aina joku notkahdus, yleensä painossa.
Pikkuhiljaa pitäs alkaa maistelemaan kiinteitä. Nyt ollaan vaan tissitelty ja tästä on tullut mulle tosi tärkeä juttu. Viikon päästä tulee 5kk täyteen. Poika yrittää kovasti istua, ja sylissä onkin yleensä "istuen" mutta ei osaa käsillä ottaa vielä vastaan itseään, eli huteraa on.
Helpompi se ruokailukin on aloittaa kun osataan istua itse.
Sit tuleekin ongelma: mistäs sitä oikeen aloittaisi? Sormiruokailusta vai soseista? Pitää ottaa selvää. Ite meinasin kuitenkin soseet tehdä.
-C
Hymynaama joka ei turhia itkeskele. Tai, terveenä ainakaan. Kaksi kertaa hän on jo ollut sairaana.
Ekan kerran vähän päälle kolmikuisena. Mulla tuli outo fiilis että kaikki ei oo ihan hyvin, ja mittasin kuumeen. Päälle 38 astetta tais sillon ekalla mittauksella olla.
Ja sithän se nousi.. 39,9 korkeimmillaan. Mua jännitti että mitäs nyt pitäis tehdä. Nenä oli tukossa ja hengitys kuulosti vaikeahkolta. Nostettiin sänkynpääty guinnesworld records- kirjojen avulla. Natriumkloridi ja nenäfriida ahkeraan käyttöön. Nestemäinen panadol tuli haettua apteekista. Ja niin me selvittiin, kolme päivää ja kuume oli ohi.
Nyt sit viikko sitten mies tuli flunssaisena töistä kotiin. Hän pysytteli meistä kaukana muutaman päivän ajan- mitä nyt samassa sängyssä nukutaan.. Heh.
Eipä auttanut ja sairastuttiin pojan kanssa samaan aikaan flunssaan. Kuumetta ei noussut yli 38 missään vaiheessa. Nyt tää samainen flunssa on kestänyt jo viisi päivää. Toki paremmalta jo näyttää.
Jotenkin ton ensimmäisen sairastumisen myötä sekin konkretisoitui; minä olen vastuussa tästä pienen ihmisen elämästä. En vain nyt vaan aina. Kaikki tulevat oksennustaudit, ripulit, korvatulehdukset, ruhjeet ja arvet. Kaikki.
Toivon toki että selvitään hyvin hyvin vähällä, mutta kaikkeen täytyy varautua. Ja miten sydäntäraastavaa se onkaan! Voisin ottaa kaiken kivun itselleni jos hän vaan säilyy terveenä.
Poitsu oppii uutta! Voi että. Yks on oppinut vierastamaan. Vastasyntyneenä meillä kävi läheisiä päivittäin, mutta eihän tuo heppu enää näitä muista jos ei aikoihin ole nähnyt.
Jos ovikello soi, poika pysähtyy aloilleen ja etsii katseellaan mut. Ilmoitan sit meneväni avaamaan oven, tai nappaan pojan syliin ja mennään yhdessä. Ja kyllä meillä ihmetellään. Silmät suurina katellaan että kuka sieltä tulee. Tarkkaavaisesti hän katsoo ihmiset "päästä varpaisiin" ja kuuntelee miten hänelle puhutaan. Joskus sit vääntyy naama nurinpäin ja alkaa huutoitku. Mutta äidin sylissä rauhoittuu ihan hetkessä. :) Kummasti matalaääniset miehet saavat yleensä vaan hymyä ja jokeltelua aikaan.
En tiedä mitä tapahtui kun toiveeni toteutui, mutta meillä nukutaan nykyään siihen yhdeksään asti josta haaveilin. Nukkumaanmeno on 20-21 välissä ja herätään yleensä vain kerran syömään, 3-6 aikaan. Sit jatketaan unia yhdeksään asti! Tosin jokatoinen aamu herätään kaikki isin herätyskelloon. Mutta senkin jälkeen jatketaan pojan kanssa unia. Ihanaa.
Mulla on niin paljon enemmän energiaa. Aamut on parhaita. Hymynaama juttelee ja äiti nauraa. Pusutellaan ja peseydytään. Ollaan vaan. Kiireettömyys on mun juttu.
Nyt en pääse kalenterista päivää tsekkaamaan, mutta yks ihana lauantai-aamu meillä opittiin kääntymään selältä masulleen. Toki tää oli tapahtunut jo sängyssä liian pehmeän patjan takia, mutta ihan omalla matollaan oppi kääntymään. Ja sen jälkeen sitä sitten toistettiinkin monta kertaa putkeen. Eli poika kuluttaa jo enemmän kuin vain paikallaan ollen.
4kk neuvolassa oli tullut "vain" 500g painoa, pituutta kolmisen senttiä. Pitkää poikaa jo nyt veikkaavat? Nelikuisena tulee kasvussa kuulemma lähes aina joku notkahdus, yleensä painossa.
Pikkuhiljaa pitäs alkaa maistelemaan kiinteitä. Nyt ollaan vaan tissitelty ja tästä on tullut mulle tosi tärkeä juttu. Viikon päästä tulee 5kk täyteen. Poika yrittää kovasti istua, ja sylissä onkin yleensä "istuen" mutta ei osaa käsillä ottaa vielä vastaan itseään, eli huteraa on.
Helpompi se ruokailukin on aloittaa kun osataan istua itse.
Sit tuleekin ongelma: mistäs sitä oikeen aloittaisi? Sormiruokailusta vai soseista? Pitää ottaa selvää. Ite meinasin kuitenkin soseet tehdä.
-C
perjantai 25. maaliskuuta 2016
Kahvilakko
Vauvakateus. Voi että mikä sana.
Katoin telkkarista toisenlaisia äitejä ja järkytyin omasta reaktiosta; olin kateellinen tälle parille että saivat helpon ja kiltin vauvan. Kolmeviikkoisesta vauvasta he osasivat jo sanoa että kiltti tapaus on.
Nukkuu, syö ja kakkaa. Aattelin että oottakaa vaan pari viikkoa ja tilanne muuttuu. Ei muuttunut, kahdeksan viikkoisena oli edelleen helppo.
Mä voin sanoa suoraan että meillä on vaativa vauva. Ekana päivänä otetuista kuvista näkee jo että poika on virkeä ja tuimakatseinen.
Ensimmäiset yhdeksän viikkoa oli yhtä huutoa ja raivoomista. Aloin lukea netistä että kyseessä vois olla silent refluksi. Poju nielee paljon, ei päästä pulautteluja juurikaan. Ehkä jos heti kääntää alaspäin syönnin jälkeen. Olin jo menossa lastenlääkärille Jorviin, mutta peruin tän ajan.
Muutaman viikon vanhana nukuttiin myöhään- jopa puoleen päivään asti.
Nukkumaanmeno aikaistuu kokoajan, ja samalla herääminen. Kahdeksan aikaan on jo pakko olla unilla, sellaista väsyhuutoa usein illat.
Ja sit herätään myös seitsemältä aamulla. Voikun voitais johonkin ysiin asti nukkua, menis mun sisäisen kellon mukaan paremmin. Näillä mennään mitä on annettu.
Pari viikkoa sitten tuli käänne meidän arkeen. Aiemmin mies soitti töistä safkiksen aikaan, että millainen päivä meillä on ollut. Onko pelkkää huutoa, vai onko ollut kärsivällisempi. Yleensä vastaus oli, että pelkkää itkua ja huutoa koko aamu, pakko lähteä vaunuilemaan että sai korvat levätä. Vaunuissa poika nukkuu oikein tyytyväisenä.
Lopetin kierteen jota en edes ollut huomannut. Heti herättyämme pistin kahvit tulemaan. Ja kahvin voimalla ne päivät sit menikin. Toki söin jotain jos kerkesin. Vauvaa piti kokoajan kanniskella, sitteristä alkoi rääkyminen viiden minuutin istuskelun jälkeen. Matolla oli turha toivo pitää, sylisssäkään ei kelvannut jos en ollut kokoajan liikkeessä. Ja ton pienen michelinukon kanniskelu ei tehnyt selälle hyvää. Ihan sökönä tällä hetkellä.
Niin asiasta kukkaruukkuun, lopetin kahvin. Kokonaan.
Jo seuraavana päivänä muutos oli tapahtunut. Mulla olikin aamulla viekussa hymyilevä veijari. Odotin itkuraivareita koko päivän. Ei mitään.
Yhtäkkiä pojalla oli "malttia" nukkua parit päiväunetkin,vaikka ei mitään pitkiä pätkiä. Ennen nukkumisesta ei tullut yhtään mitään, ellei tosiaan lähdetty vaunujen kanssa ulos.
Luin sit jälkeenpäin netistä että kofeiini ei poistu vauvan kehosta samalla lailla kuin meillä aikuisilla. Mun kahvin litkimisen tuloksena kofeiini oli kertynyt vauvaan, joka aiheutti ainaisen kiukkuisuuden ja ylikierroksella olemisen. Parin kupin jälkeen mä itsekin saan jo pienet tärinät, oon kai aika herkkä kofeiinille.
Viikon jälkeen ostin sit kofeiinitonta pikakahvia kotiin, jota oon pari kuppia päivässä juonut. Eihän se tosiaan piristä mutta maistuu ihan hyvältä.
Kaikki vauvat on erilaisia. Mä luulin kuitenkin yhdeksän viikon ajan, että meillä on koliikkivauva, ja se on kestettävä. Parin viikon ajan oon miettinyt miten mun rakas on joutunut kärsimään. Ja vain minun takia. Mitä jos en ois koskaan kokeillut kahvin poisjättöä?
Nyt kaikki on hyvin. Vauva kasvaa hyvin rintamaidolla. Kilo kuukaudessa on meidän tahti, heh. Puol vuotiaana täällä taitaa olla jo 10 kiloinen vonkale.
Päikkäreiltä heräillään jokellellen ja hymyillen. Pusutellaan, jumppaillaan, ollaan sitterissä, maataan leikkimatolla, sylitellään. Vaikka poika tarvitseekin seuraa ja viihdykettä kokoajan, koen tän meidän arjen nyt just sellaiseksi kuin sen kuuluukin olla. Kun on kokenut raastavan huudon kuulemisen 24/7, osaa arvostaa tätä nykyistä tilannetta.
Pikkuinen on tosiaan jo kuusikiloinen todella virkeä ja aktiivinen otus. Huomaan milloin pojalla on nälkä, ja milloin väsyttää. Masuvaivat on helpottanut hirveästi eikä niitä olla itkeskelty enää paljoa.
Kokoajan opitaan uusia ilmeitä ja matkitaan ääniä. Matolla pitäs varmaan pitää useammin, että voi kääntyilyä harjoitella.
Odotan jo kaikkea uutta ja ihmeellisiä jota hän tuo elämäämme. <3
-C
Katoin telkkarista toisenlaisia äitejä ja järkytyin omasta reaktiosta; olin kateellinen tälle parille että saivat helpon ja kiltin vauvan. Kolmeviikkoisesta vauvasta he osasivat jo sanoa että kiltti tapaus on.
Nukkuu, syö ja kakkaa. Aattelin että oottakaa vaan pari viikkoa ja tilanne muuttuu. Ei muuttunut, kahdeksan viikkoisena oli edelleen helppo.
Mä voin sanoa suoraan että meillä on vaativa vauva. Ekana päivänä otetuista kuvista näkee jo että poika on virkeä ja tuimakatseinen.
Ensimmäiset yhdeksän viikkoa oli yhtä huutoa ja raivoomista. Aloin lukea netistä että kyseessä vois olla silent refluksi. Poju nielee paljon, ei päästä pulautteluja juurikaan. Ehkä jos heti kääntää alaspäin syönnin jälkeen. Olin jo menossa lastenlääkärille Jorviin, mutta peruin tän ajan.
Muutaman viikon vanhana nukuttiin myöhään- jopa puoleen päivään asti.
Nukkumaanmeno aikaistuu kokoajan, ja samalla herääminen. Kahdeksan aikaan on jo pakko olla unilla, sellaista väsyhuutoa usein illat.
Ja sit herätään myös seitsemältä aamulla. Voikun voitais johonkin ysiin asti nukkua, menis mun sisäisen kellon mukaan paremmin. Näillä mennään mitä on annettu.
Pari viikkoa sitten tuli käänne meidän arkeen. Aiemmin mies soitti töistä safkiksen aikaan, että millainen päivä meillä on ollut. Onko pelkkää huutoa, vai onko ollut kärsivällisempi. Yleensä vastaus oli, että pelkkää itkua ja huutoa koko aamu, pakko lähteä vaunuilemaan että sai korvat levätä. Vaunuissa poika nukkuu oikein tyytyväisenä.
Lopetin kierteen jota en edes ollut huomannut. Heti herättyämme pistin kahvit tulemaan. Ja kahvin voimalla ne päivät sit menikin. Toki söin jotain jos kerkesin. Vauvaa piti kokoajan kanniskella, sitteristä alkoi rääkyminen viiden minuutin istuskelun jälkeen. Matolla oli turha toivo pitää, sylisssäkään ei kelvannut jos en ollut kokoajan liikkeessä. Ja ton pienen michelinukon kanniskelu ei tehnyt selälle hyvää. Ihan sökönä tällä hetkellä.
Niin asiasta kukkaruukkuun, lopetin kahvin. Kokonaan.
Jo seuraavana päivänä muutos oli tapahtunut. Mulla olikin aamulla viekussa hymyilevä veijari. Odotin itkuraivareita koko päivän. Ei mitään.
Yhtäkkiä pojalla oli "malttia" nukkua parit päiväunetkin,vaikka ei mitään pitkiä pätkiä. Ennen nukkumisesta ei tullut yhtään mitään, ellei tosiaan lähdetty vaunujen kanssa ulos.
Luin sit jälkeenpäin netistä että kofeiini ei poistu vauvan kehosta samalla lailla kuin meillä aikuisilla. Mun kahvin litkimisen tuloksena kofeiini oli kertynyt vauvaan, joka aiheutti ainaisen kiukkuisuuden ja ylikierroksella olemisen. Parin kupin jälkeen mä itsekin saan jo pienet tärinät, oon kai aika herkkä kofeiinille.
Viikon jälkeen ostin sit kofeiinitonta pikakahvia kotiin, jota oon pari kuppia päivässä juonut. Eihän se tosiaan piristä mutta maistuu ihan hyvältä.
Kaikki vauvat on erilaisia. Mä luulin kuitenkin yhdeksän viikon ajan, että meillä on koliikkivauva, ja se on kestettävä. Parin viikon ajan oon miettinyt miten mun rakas on joutunut kärsimään. Ja vain minun takia. Mitä jos en ois koskaan kokeillut kahvin poisjättöä?
Nyt kaikki on hyvin. Vauva kasvaa hyvin rintamaidolla. Kilo kuukaudessa on meidän tahti, heh. Puol vuotiaana täällä taitaa olla jo 10 kiloinen vonkale.
Päikkäreiltä heräillään jokellellen ja hymyillen. Pusutellaan, jumppaillaan, ollaan sitterissä, maataan leikkimatolla, sylitellään. Vaikka poika tarvitseekin seuraa ja viihdykettä kokoajan, koen tän meidän arjen nyt just sellaiseksi kuin sen kuuluukin olla. Kun on kokenut raastavan huudon kuulemisen 24/7, osaa arvostaa tätä nykyistä tilannetta.
Pikkuinen on tosiaan jo kuusikiloinen todella virkeä ja aktiivinen otus. Huomaan milloin pojalla on nälkä, ja milloin väsyttää. Masuvaivat on helpottanut hirveästi eikä niitä olla itkeskelty enää paljoa.
Kokoajan opitaan uusia ilmeitä ja matkitaan ääniä. Matolla pitäs varmaan pitää useammin, että voi kääntyilyä harjoitella.
Odotan jo kaikkea uutta ja ihmeellisiä jota hän tuo elämäämme. <3
-C
perjantai 4. maaliskuuta 2016
Vauva-arki
Huppista keikkaa ja vauvalla on ikää jo kahdeksan viikkoa. Aika on mennyt nopeasti, pakko myöntää. Muutama viikko meni ennenkuin tutustuimme pojan kanssa kunnolla. Tai tarkoitan, että osaan lukea itkuja jo hieman erilailla, vaikka tosiaan niitäkin huutoja on joihin en ymmärrä syytä.
Elämä on muuttunut. Ennen laitoin kengät jalkaan ja kävelin lähikauppaan kun maito loppui. Nykyään, no, laitan miehelle viestin et tuoko maidon kun tulee. Meillä ei saa jättää vaunuja rappukäytävään, joten säilytetään niitä sisällä. Se roudaaminen rappusia pitkin..hmm, ei kiva. Eka vaunut, sitten vauva. Ja takas tullessa toisinpäin. Tietty hoitolaukku ja oma painava laukku siihen päälle. Lisäksi kaupasta tulee ostettua kassillinen tai kaksi ruokaa. Oon kyllä tehnyt pikkujutusta niin suuren, mut ulos lähteminen on vaikeaa.
Takaisin pojan ensimmäisiin päiviin. Oltiin jorvissa synnytyksen jälkeen vielä kaksi kokonaista yötä. Olin kyllä niin kypsä jo siihen huoneeseen jossa oltiin. Helpotus kun pääsi kotiin ja omaan suihkuun. Muutuin ihmisenä jo sairaalassa. Joku sisäinen kello kääntyi niin, että reagoin jokaiseen pieneenkin ääneen. Oon tavallaan 24/7 valmiustilassa, ja tunnen sisälläni etten osaa rentoutua täysin enää ollenkaan. Huomaan eron itsessäni, ja miehessä en. Hän onkin samanlainen kuin ennenkin. Nukkuu joskus päikkärit töiden jälkeen, käy kaupassa kun haluaa, näkee kavereita, on. On sellainen kuin aiemminkin. Minä en.
En tiedä onko se hyvä juttu, etten osaa enää ollenkaan rentoutua. Painoin pojan ekan elinviikon kahvin voimalla, lähes nukkumatta, vieraita viihdyttäen ja imetystä opetellen. Olin paljon puhelimessa, laittauduin joka aamu ennen pienen heräämistä, siivosin ja pyykkäsin. That's it.
Sit olin niin poikki että itkin miehelle etten jaksa enää. Suutuin itselleni, ei tämä ollut pojan vika. Ylikuormitin itseni muilla jutuilla. Ja kaikki toisteli että nuku nyt kun voit. Jaa, no mutta meidän poika ei nuku päivällä kun pikkupätkiä. Enkä osannut tai osaa vieläkään "mennä nukkumaan" kun vauva menee.
Ongelmia on ollut yhtä sun toista. Sellaisia juttuja joiden olemassaoloa en oo voinut kuvitellakaan. Liityin Facebookissa imetystuki ryhmään, sieltä on löytynyt paljon vinkkejä ja apua.
Imetys. Asia, jota pidin itsestäänselvyytenä on aiheuttanut harmaita hiuksia. Kaksi rintatulehdusta, suihkutissit, asentorajoittuneisuus, verestys, ruvet, kipu ja mitäs näitä tässä jo ollut koettavana. Pumppaan iltaisin ennen nukkumaanmenoa toisesta rinnasta "hätämaitovaran" jos vauva päättääkin vetää raivarit seuraavana päivänä. Tämän siis tehnyt muutaman kerran, oisko kolmen viikon vanhana. Siitä asti lypsämisestä on tullut iltarutiini. Jos maito ei mene seuraavaan iltaan mennessä, laitan sen minigrippussissa pakkaseen. Näin ollen voin ehkä joskus lähteä jonnekin kun vauvan ruoka on valmiina. :)
Alusta asti oikea rinta on toiminut paremmin. Vauva suosii myös tätä rintaa. Siksi syötän aina ensin vasemman rinnan, joka päättyy lähes aika kitinään, jonka jälkeen siirryn oikeaan. Meillä asustaa myöskin ahmatti, poika ei osaa lopettaa syömistä, kunnes maito pursuaa suusta tai hyvin väsyneenä nukahtaa siihen paikkaansa. Päivällä röyhtäytän aina pojan, yöllä jatketaan unia syönnin jälkeen.
Päivät ovat vaihtelevia, joskus huudetaan kaikki valveillaoloaika, ja joskus hymyillään ja jokellellaan. Poika oppii kokoajan uutta ja on upeaa seurata millainen hänestä tulee. Hän on hyvin voimakastahtoinen, tarkkaavainen, ympäristöstä kiinnostunut, virkeä, helposti loukkaantuva. Minähän kaikille kovaan ääneen kerroin kuinka ollaan miehen kanssa molemmat oltu vanhempiemme mukaan helppoja vauvoja. Syötiin, nukuttiin ja kakattiin. Ja sitähän minäkin toivoin, että helppo unelias vauva muuttaisi tänne. No, toisin kävi.
Poitsu oli ensimmäisen eläinviikkonsa "vauva" eli nukkui paljon, söi ja jatkoi nukkumista. Sen jälkeen hän sit onkin kaivannut seuraa ja virikkeitä aina hereillä ollessaan. Muuten tulee itku. Päivät alkoi mennä poikaa kanniskellessa ja hyssytellessä. Päivällä ei enää nukuta, vaikka oltais ihan rättiväsy. Tai "nukutaan" toki, siis vartin tai puolen tunnin unet ja sit yllättääkin nälkä tai masua vääntää. Poika vois syödä vaan kokoajan, mutta ei sit kuitenkaan viihdy tissillä kauaa kerrallaan. Masua vääntää ihan päivästä riippuen enemmän tai vähemmän. Pieruja tulee myöskin paljon. D-vitamiinit aloitettiin kahden viikon ikäisenä, siihen tueksi rela tabs- maitohappobakteerit, ja satunnaisesti disflatyl ilmavaivoihin syönnin jälkeen.
Siltikin rakkaus kitisee enemmän kuin on tyytyväinen. Tulee väistämättäkin sellainen olo, että mitä mä teen väärin. Mihin toista sattuu kun ei hän sitä osaa kertoa?
Rakkauden määrää ei kuitenkaan voi sanoin kuvailla. Mä olen äiti. Joku tarvitsee mua enemmän kuin ketään. Rakastan mun pikkuista.
Elämä on muuttunut. Ennen laitoin kengät jalkaan ja kävelin lähikauppaan kun maito loppui. Nykyään, no, laitan miehelle viestin et tuoko maidon kun tulee. Meillä ei saa jättää vaunuja rappukäytävään, joten säilytetään niitä sisällä. Se roudaaminen rappusia pitkin..hmm, ei kiva. Eka vaunut, sitten vauva. Ja takas tullessa toisinpäin. Tietty hoitolaukku ja oma painava laukku siihen päälle. Lisäksi kaupasta tulee ostettua kassillinen tai kaksi ruokaa. Oon kyllä tehnyt pikkujutusta niin suuren, mut ulos lähteminen on vaikeaa.
Takaisin pojan ensimmäisiin päiviin. Oltiin jorvissa synnytyksen jälkeen vielä kaksi kokonaista yötä. Olin kyllä niin kypsä jo siihen huoneeseen jossa oltiin. Helpotus kun pääsi kotiin ja omaan suihkuun. Muutuin ihmisenä jo sairaalassa. Joku sisäinen kello kääntyi niin, että reagoin jokaiseen pieneenkin ääneen. Oon tavallaan 24/7 valmiustilassa, ja tunnen sisälläni etten osaa rentoutua täysin enää ollenkaan. Huomaan eron itsessäni, ja miehessä en. Hän onkin samanlainen kuin ennenkin. Nukkuu joskus päikkärit töiden jälkeen, käy kaupassa kun haluaa, näkee kavereita, on. On sellainen kuin aiemminkin. Minä en.
En tiedä onko se hyvä juttu, etten osaa enää ollenkaan rentoutua. Painoin pojan ekan elinviikon kahvin voimalla, lähes nukkumatta, vieraita viihdyttäen ja imetystä opetellen. Olin paljon puhelimessa, laittauduin joka aamu ennen pienen heräämistä, siivosin ja pyykkäsin. That's it.
Sit olin niin poikki että itkin miehelle etten jaksa enää. Suutuin itselleni, ei tämä ollut pojan vika. Ylikuormitin itseni muilla jutuilla. Ja kaikki toisteli että nuku nyt kun voit. Jaa, no mutta meidän poika ei nuku päivällä kun pikkupätkiä. Enkä osannut tai osaa vieläkään "mennä nukkumaan" kun vauva menee.
Ongelmia on ollut yhtä sun toista. Sellaisia juttuja joiden olemassaoloa en oo voinut kuvitellakaan. Liityin Facebookissa imetystuki ryhmään, sieltä on löytynyt paljon vinkkejä ja apua.
Imetys. Asia, jota pidin itsestäänselvyytenä on aiheuttanut harmaita hiuksia. Kaksi rintatulehdusta, suihkutissit, asentorajoittuneisuus, verestys, ruvet, kipu ja mitäs näitä tässä jo ollut koettavana. Pumppaan iltaisin ennen nukkumaanmenoa toisesta rinnasta "hätämaitovaran" jos vauva päättääkin vetää raivarit seuraavana päivänä. Tämän siis tehnyt muutaman kerran, oisko kolmen viikon vanhana. Siitä asti lypsämisestä on tullut iltarutiini. Jos maito ei mene seuraavaan iltaan mennessä, laitan sen minigrippussissa pakkaseen. Näin ollen voin ehkä joskus lähteä jonnekin kun vauvan ruoka on valmiina. :)
Alusta asti oikea rinta on toiminut paremmin. Vauva suosii myös tätä rintaa. Siksi syötän aina ensin vasemman rinnan, joka päättyy lähes aika kitinään, jonka jälkeen siirryn oikeaan. Meillä asustaa myöskin ahmatti, poika ei osaa lopettaa syömistä, kunnes maito pursuaa suusta tai hyvin väsyneenä nukahtaa siihen paikkaansa. Päivällä röyhtäytän aina pojan, yöllä jatketaan unia syönnin jälkeen.
Päivät ovat vaihtelevia, joskus huudetaan kaikki valveillaoloaika, ja joskus hymyillään ja jokellellaan. Poika oppii kokoajan uutta ja on upeaa seurata millainen hänestä tulee. Hän on hyvin voimakastahtoinen, tarkkaavainen, ympäristöstä kiinnostunut, virkeä, helposti loukkaantuva. Minähän kaikille kovaan ääneen kerroin kuinka ollaan miehen kanssa molemmat oltu vanhempiemme mukaan helppoja vauvoja. Syötiin, nukuttiin ja kakattiin. Ja sitähän minäkin toivoin, että helppo unelias vauva muuttaisi tänne. No, toisin kävi.
Poitsu oli ensimmäisen eläinviikkonsa "vauva" eli nukkui paljon, söi ja jatkoi nukkumista. Sen jälkeen hän sit onkin kaivannut seuraa ja virikkeitä aina hereillä ollessaan. Muuten tulee itku. Päivät alkoi mennä poikaa kanniskellessa ja hyssytellessä. Päivällä ei enää nukuta, vaikka oltais ihan rättiväsy. Tai "nukutaan" toki, siis vartin tai puolen tunnin unet ja sit yllättääkin nälkä tai masua vääntää. Poika vois syödä vaan kokoajan, mutta ei sit kuitenkaan viihdy tissillä kauaa kerrallaan. Masua vääntää ihan päivästä riippuen enemmän tai vähemmän. Pieruja tulee myöskin paljon. D-vitamiinit aloitettiin kahden viikon ikäisenä, siihen tueksi rela tabs- maitohappobakteerit, ja satunnaisesti disflatyl ilmavaivoihin syönnin jälkeen.
Siltikin rakkaus kitisee enemmän kuin on tyytyväinen. Tulee väistämättäkin sellainen olo, että mitä mä teen väärin. Mihin toista sattuu kun ei hän sitä osaa kertoa?
Rakkauden määrää ei kuitenkaan voi sanoin kuvailla. Mä olen äiti. Joku tarvitsee mua enemmän kuin ketään. Rakastan mun pikkuista.
keskiviikko 27. tammikuuta 2016
Synnytyskertomus
Mitä pidemmälle aika menee, sitä nopeammin muistot muuttuu. Poikamme syntyi kauniiseen pakkastalveen sunnuntaina 03.01.2016
Synnytys oli ehdottomasti elämäni vaikein kokemus, vaikkakin tuntemukset olisi pitänyt kirjoittaa ylös heti, koska kokemus tuntuu nyt jo leppoisammalta kun se todellisuudessa oli.
Vuoden vaihde sujui mukavasti ystävien kanssa. Mukana oli muutama pari vuotiaskin, jotka jaksoivat käydä katsomassa raketteja, mutta nukahtivat unille jo kymmenen jälkeen. Tuli itse valvottua ehkä kolmeen asti. Sit uni vei voiton.
Uudenvuoden päivänä makoiltiin ja oltiin vaan. Käytiin mäkkärissä syömässä ja mentiin kaverille istumaan iltaa. Vointi oli hyvä, olin onnellinen ettei vauva päättänyt tulla viime vuoden puolella. Mies vitsaili illasta että "ei nyt uskalla ottaa" kun oltiin menty kuitenkin jo yli lasketun ajan.
Heitettiin porukka baariin ja jatkettiin kotiin. Kello lähestyi puolta yötä.
Mies kömpi sänkyyn ja mä menin vessaan hoitamaan iltatoimet.
Sit en ookaan ihan varma kerkesinkö nukahtaa ollenkaan, mutta alkoi ummettaa kamalasti. Pöntöllä istuen olo tuntui hyvältä, mut heti sänkyyn palattua outo paineen tuntu palasi. Kello kaksi nousin sängystä kun kipu muutti muotoaan. Nyt olin varma että supistelee. Kipu tuli aaltoina ja tuntui koko vatsasssa, pahimpana alaselän/pepun puolella.
Ei mennyt tuntiakaan kun supistukset tulivat todella usein. Otin puhelimen esiin ja laitoin ajastimen päälle. Kello oli varmaan kolme yöllä tässä vaiheessa. Alle 10 minuutin välein supisteli, oisko suurin osa ajoittunut 6-7minuutin paikkeille. Pinnallisena ihmisenä yritin epätoivoisesti meikata suppareiden välissä. Ripsarit silmiin ja mies hereille. Ilmoitin vaan että kohta synnytän, käys suihkussa niin lähdetään Jorviin.
Soitin Jorviin ja sain luvan lähteä. Oli supistellut jo tunteja säännöllisesti alle 10min välein.
Ajettiin Jorviin tyhjiä katuja pitkin. Ainoa helpotus oli auton penkinlämmitin joka osuu kivasti alaselkään. Jorvissa oli hiljaista. Ei ketään missään. Ravasin käytäviä pitkin, koska ainoa helpottava asia oli kävely. Ei pystynyt istua saati maata. Odoteltiin hetki aulassa kunnes meidät kutsuttiin sisään. Kello tais olla jotain kuus aamulla.
Mulle tehtiin sisätutkimus ja laitettiin käyrille. Tottakai, jännityksestä vai mistä lie johtuen supistelujen väli piteni. Tästä en sit muistakaan niin tarkasti, oli ainakin kohdunsuu pehmennyt ja olisinko ollut sormelle auki. Kätilö sanoi että synnytys on käynnistynyt. Nyt vaan kuumia suihkuja, lämpötyynyjä ja särkylääkettä naamaan. Meiltä kysyttiin halutaanko jäädä jo osastolle, vai mennäänkö mielummin kotiin. Kello löi kahdeksan ja kätilö vaihtui. Joka olikin hauska juttu että meillä oli nämä kaksi kätilöä myöskin päivällä ja illalla/yöllä. Täytyy nostaa hattua noille 12tunnin työvuoroille!
Lähdettiin kotiin särkylääkkeiden siivittämänä. "Lepää" oli tärkein ohje. Että on sitten voimia synnytykseen. Voin kertoa että ei tullut levättyä. Menin kuumaan suihkuun, joka ei mielestäni auttanut yhtään kipuun. Istuin jakkaralla suihkussa. Mies lähti hakemaan apteekista särkylääkkeitä lisää. Makasin kyljelläni sängyssä kunnes tuli uusi supistus. Eli noin 10minuutin välein jouduin nousemaan ja kävelin ympäri asuntoa. Kipu.. En pysty sanoin kuvailemaan miltä musta tuntui. Jokainen supistus tuntui siltä että kuolen. Varsinkin peräpäässä paineen tuntu oli ihan käsittämätön. Joku on kuvaillut supistuksia vähän niinkuin menkkakivut x100. Mun mielestä näitä ei voi edes verrata toisiinsa vaikka kovista kuukautiskivuista oon kärsinytkin.
Seuraavan kuuden tunnin ajan kävelin asunnossamme huoneesta huoneeseen. Nämä tunnit meni sellasessa "sumussa". Puhelimeen oli tullut viestejä mutta en pystynyt keskittymään edes niiden lukemiseen. Yritin syödä leivän, puolikkaan ruisleivän sain alas. Join vettä. Ja paljon. Mies nukkui sohvalla ja huikkasi vaan että herätä jos tarviit jotain. En viittiny häiritä koska tiesin ettei hän olisi voinut mitään tehdä. En siis ole mitenkään katkera :D oishan se toki ollut kiva saada itekin nukuttua.
Kolmen aikaan lähdettiin taas Jorviin. Supistukset tulivat alle viiden minuutin välein. Automatka oli kamala, istuma-asennossa oli tosi vaikea olla. Väänsin itkua. Kirjauduttiin sisään ja päästiin käyrille. Supistusten väli taas hiukan pidentyi mutta olin 4cm auki. Limatulppa irtosi myös juuri ennenkuin lähdettiin kotoa. Seuraavaksi vaihdoin sairaalavaatteet ja päästiin synnytyssaliin. Tässä vaiheessa sanoin edelleen etten tahdo muuta kivunlievitystä kuin lääkkeet ja ilokaasu. Ei missään nimessä mitään piikkejä. Huoneessa otettiin parin tunnin välein käyrät. Kävin suihkussa pallon kanssa. Sekään ei auttanut. Kello tikitti, mulla ei ollut enää mitään käsitystä päivästä tai ajasta.
Kello kahdeksan katsoin kelloa ja totesin että meillä alkaa sauna! Sekä Suomi-Kanada nuorten maailmanmestaruus kilpailu. Mut eipä se muuten ollut siinä vaiheessa mielessä. Vilkasin puhelinta. Paljon viestejä "joko hän synty?" Jne. En vastaillut viesteihin kun supparit yllätti taas. Mies katsoi netflixistä sarjoja, mua ei kiinnostanut muu kun hengissä pysyminen :D
Sain kivunlievitykseen sellaisen sähköisen härpäkkeen, joska meni läpyskät alaselkään. Aina kun supistus tuli painoin nappia ja sänköimpulssit vahvistuivat. Ilokaasua imppasin myöskin ihan siitä asti kun huoneeseen päästiin. Mies joutui muutaman kerran tyhjentämään oksennuspussin.
Mies kävi jossain vaiheessa shellillä hakemassa syötävää ja juotavaa. Eipä maistunut leipä taaskaan. Vettä sain hiukan juotua. En muista mihin aikaan tuli käsky ettei enää vettäkään. Mut kuivin suin meni loppuyö.
Kymmenen aikaan kätilö tuli katsomaan tilannetta. Olisikohan ollut 5cm auki. Eli hyvin hitaasti mentiin. Oksitosiinia sain suoneen. Se tipan laitto oli jotain niin kamalaa. En katsonut mutta mies sanoi että verta suihkusi ympäriinsä. Meni makuualusta vasemmalta puolelta ihan vereen. Siitä hetkestä lähtien en sitten käyttänyt vasenta kättä enää ollenkaan koska ällötti se tippa niin paljon. En vaan pystynyt.
Kätilö kyseli kivusta. Luulin että mulla ois korkea kipukynnys mutta ei näköjään. Jos asteikolla 4-10 pitäisi kuvailla kipua, sanoisin 10. Ellei enemmänkin. Luovutin. Pelkäsin epiduraalia sen piikin takia, mutta en pystynyt enää olla kivuissani. Synnytyskin eteni niin hitaasti. Anestesialääkäri kutsuttiin paikalle. Sain spinaali- ja epiduraalipuudutukset tasan kello 11. (Siis 23.00 illalla)
Sillä hetkellä helpotti. Nukahdin. Nukuin puolisen tuntia kunnes kivut alkoivat pikkuhiljaa palata. 45minuutin päästä kivut olivat yhtä pahat kuin ennenkin. Soitin kelloa ensimmäistä kertaa koko synnytyksessä. Sain lisää epiduraalia. Synnytyskin oli edennyt. Olin jo 8cm auki. Kätilö sanoi ettei kauaa enää mene kun päästään helppoon vaiheeseen; ponnistukseen. Hän sanoi että tuskin tunnen muuta kuin paineen tunnetta. Paskan vitut :D ponnistus vaiheeseen päästiin yhden jälkeen yöllä. Olin kokonaan auki.
Ensin ponnistin sängyllä. Supistukset tulivat varmaan minuutin välein. En osaa sano mutta kokoajan supisti. Pojan päähän laitettiin antura josta pystyttiin seuraamaan hänen sykettään. Ponnistuksista ei tullut ilmeisesti mitään kun vaihdettiin synnytysasentoa. Menin jakkaralle, ja mies istui takanani. Olin aivan sekaisin kivusta mutta kätilö osasi aika hyvin rauhoitella, ja käski olemaan hiljaa ja näin ollen sain kaiken energian kohdistettua ponnistuksiin. Pitkät 40minuuttia myöhemmin poika syntyi. Kätilö otti hänet vastaan ja nosti syliini. Poika tuntui tuolloin todella isolta. Mut autettiin takaisin sängylle, jossa istukan synnytys tapahtuisi. Verta oli jumalattomasti. Poika oli puhdas mutta muuten sitä oli joka paikassa. Katseltiin poikaa. Olihan se vaikea käsittää että tämä oli meidän oma. Ja että hän tuli kaiken taistelun jälkeen minun mahastani. Istukka syntyi nopeasti ja olikin aika iso, 670g.
Kätilö tarkasteli alapäätäni ja totesi ettei hän saa tätä korjatuksi. Lääkärin täytyi se ommella. Lääkärit olivatkin sitten varattuina, joten mulle ilmoitettiin että poika lähtee lapsivuodeosastolle ja mä meen nukkumaan pariksi tunniksi ennen leikkausta. Kello oli jotain neljän ja viiden välillä. Mies lähetettiin kotiin. Mies laittoi meidän vanhemmille viestiä että terve täyden kympin poika on syntynyt kello 2.13.
Kätilö laittoi mulle vielä katetrin koska en luonnollisestikaan saanut käydä vessassa ennen leikkausta. Enkä varmaan olis kyllä pystynytkään. Kahdeksalta mut haettiin jostain huoneesta ja kärrättiin leikkaussaliin. Sain epiduraalia lääkärin mukaan enemmän kuin sektioissa käytetään, mutta pystyin edelleen liikuttamaan vasenta jalkaani ja tunsin alapään sörkkimisen.
Tippaan tuli jotain lääkettä ja oikeassa kädessä oli verenpainemittari. Selvisin kuitenkin tästäkin. Heräämössä vasta molemmat jalat puuttuivat kunnolla. Siellä menikin sitten pidempään kun he olivat kuvitelleet. Kun vihdoin pääsin heräämöstä mut kärrättiin osastolle ja huikattiin että poika tuodaan kohta luokseni. Mun kaikki tavarat oli varmaan ympäri Jorvia tässä vaiheessa. Joku sit metsästi mun ulkovaatteet, laukun ja sairaalakassin. Näin puhelimen ekaa kertaa pitkästä aikaa ja sinnehän oli mies laittanut viestiä että missä mahdan olla kun hän on tulossa nyt takaisin. :) Olin osastolla kahden muun mamman kanssa samassa huoneessa noin 5minuuttia kun multa tultiin kysymään otetaanko mielummin perhehuone. Sehän sopi mainiosti. Joku kärräs sit mut sekä pojan omaan rauhaan. Mies saapui sinne hetkeä myöhemmin. Otin pojan viekkuun ja aloitettiin ihmetyksen harjoittelu. Oli niin epätodellinen olo. Toki väsymys ja kaikki painoi päälle mutta en voinut olla katselematta tuota täydellistä pikkuista. Kaiken taistelun jälkeen tässä on joku, joka tarvitsee minua. Joku, joka kaipaa läheisyyttä ja rakkautta. ja sitä hän saa.
Synnytys oli ehdottomasti elämäni vaikein kokemus, vaikkakin tuntemukset olisi pitänyt kirjoittaa ylös heti, koska kokemus tuntuu nyt jo leppoisammalta kun se todellisuudessa oli.
Vuoden vaihde sujui mukavasti ystävien kanssa. Mukana oli muutama pari vuotiaskin, jotka jaksoivat käydä katsomassa raketteja, mutta nukahtivat unille jo kymmenen jälkeen. Tuli itse valvottua ehkä kolmeen asti. Sit uni vei voiton.
Uudenvuoden päivänä makoiltiin ja oltiin vaan. Käytiin mäkkärissä syömässä ja mentiin kaverille istumaan iltaa. Vointi oli hyvä, olin onnellinen ettei vauva päättänyt tulla viime vuoden puolella. Mies vitsaili illasta että "ei nyt uskalla ottaa" kun oltiin menty kuitenkin jo yli lasketun ajan.
Heitettiin porukka baariin ja jatkettiin kotiin. Kello lähestyi puolta yötä.
Mies kömpi sänkyyn ja mä menin vessaan hoitamaan iltatoimet.
Sit en ookaan ihan varma kerkesinkö nukahtaa ollenkaan, mutta alkoi ummettaa kamalasti. Pöntöllä istuen olo tuntui hyvältä, mut heti sänkyyn palattua outo paineen tuntu palasi. Kello kaksi nousin sängystä kun kipu muutti muotoaan. Nyt olin varma että supistelee. Kipu tuli aaltoina ja tuntui koko vatsasssa, pahimpana alaselän/pepun puolella.
Ei mennyt tuntiakaan kun supistukset tulivat todella usein. Otin puhelimen esiin ja laitoin ajastimen päälle. Kello oli varmaan kolme yöllä tässä vaiheessa. Alle 10 minuutin välein supisteli, oisko suurin osa ajoittunut 6-7minuutin paikkeille. Pinnallisena ihmisenä yritin epätoivoisesti meikata suppareiden välissä. Ripsarit silmiin ja mies hereille. Ilmoitin vaan että kohta synnytän, käys suihkussa niin lähdetään Jorviin.
Soitin Jorviin ja sain luvan lähteä. Oli supistellut jo tunteja säännöllisesti alle 10min välein.
Ajettiin Jorviin tyhjiä katuja pitkin. Ainoa helpotus oli auton penkinlämmitin joka osuu kivasti alaselkään. Jorvissa oli hiljaista. Ei ketään missään. Ravasin käytäviä pitkin, koska ainoa helpottava asia oli kävely. Ei pystynyt istua saati maata. Odoteltiin hetki aulassa kunnes meidät kutsuttiin sisään. Kello tais olla jotain kuus aamulla.
Mulle tehtiin sisätutkimus ja laitettiin käyrille. Tottakai, jännityksestä vai mistä lie johtuen supistelujen väli piteni. Tästä en sit muistakaan niin tarkasti, oli ainakin kohdunsuu pehmennyt ja olisinko ollut sormelle auki. Kätilö sanoi että synnytys on käynnistynyt. Nyt vaan kuumia suihkuja, lämpötyynyjä ja särkylääkettä naamaan. Meiltä kysyttiin halutaanko jäädä jo osastolle, vai mennäänkö mielummin kotiin. Kello löi kahdeksan ja kätilö vaihtui. Joka olikin hauska juttu että meillä oli nämä kaksi kätilöä myöskin päivällä ja illalla/yöllä. Täytyy nostaa hattua noille 12tunnin työvuoroille!
Lähdettiin kotiin särkylääkkeiden siivittämänä. "Lepää" oli tärkein ohje. Että on sitten voimia synnytykseen. Voin kertoa että ei tullut levättyä. Menin kuumaan suihkuun, joka ei mielestäni auttanut yhtään kipuun. Istuin jakkaralla suihkussa. Mies lähti hakemaan apteekista särkylääkkeitä lisää. Makasin kyljelläni sängyssä kunnes tuli uusi supistus. Eli noin 10minuutin välein jouduin nousemaan ja kävelin ympäri asuntoa. Kipu.. En pysty sanoin kuvailemaan miltä musta tuntui. Jokainen supistus tuntui siltä että kuolen. Varsinkin peräpäässä paineen tuntu oli ihan käsittämätön. Joku on kuvaillut supistuksia vähän niinkuin menkkakivut x100. Mun mielestä näitä ei voi edes verrata toisiinsa vaikka kovista kuukautiskivuista oon kärsinytkin.
Seuraavan kuuden tunnin ajan kävelin asunnossamme huoneesta huoneeseen. Nämä tunnit meni sellasessa "sumussa". Puhelimeen oli tullut viestejä mutta en pystynyt keskittymään edes niiden lukemiseen. Yritin syödä leivän, puolikkaan ruisleivän sain alas. Join vettä. Ja paljon. Mies nukkui sohvalla ja huikkasi vaan että herätä jos tarviit jotain. En viittiny häiritä koska tiesin ettei hän olisi voinut mitään tehdä. En siis ole mitenkään katkera :D oishan se toki ollut kiva saada itekin nukuttua.
Kolmen aikaan lähdettiin taas Jorviin. Supistukset tulivat alle viiden minuutin välein. Automatka oli kamala, istuma-asennossa oli tosi vaikea olla. Väänsin itkua. Kirjauduttiin sisään ja päästiin käyrille. Supistusten väli taas hiukan pidentyi mutta olin 4cm auki. Limatulppa irtosi myös juuri ennenkuin lähdettiin kotoa. Seuraavaksi vaihdoin sairaalavaatteet ja päästiin synnytyssaliin. Tässä vaiheessa sanoin edelleen etten tahdo muuta kivunlievitystä kuin lääkkeet ja ilokaasu. Ei missään nimessä mitään piikkejä. Huoneessa otettiin parin tunnin välein käyrät. Kävin suihkussa pallon kanssa. Sekään ei auttanut. Kello tikitti, mulla ei ollut enää mitään käsitystä päivästä tai ajasta.
Kello kahdeksan katsoin kelloa ja totesin että meillä alkaa sauna! Sekä Suomi-Kanada nuorten maailmanmestaruus kilpailu. Mut eipä se muuten ollut siinä vaiheessa mielessä. Vilkasin puhelinta. Paljon viestejä "joko hän synty?" Jne. En vastaillut viesteihin kun supparit yllätti taas. Mies katsoi netflixistä sarjoja, mua ei kiinnostanut muu kun hengissä pysyminen :D
Sain kivunlievitykseen sellaisen sähköisen härpäkkeen, joska meni läpyskät alaselkään. Aina kun supistus tuli painoin nappia ja sänköimpulssit vahvistuivat. Ilokaasua imppasin myöskin ihan siitä asti kun huoneeseen päästiin. Mies joutui muutaman kerran tyhjentämään oksennuspussin.
Mies kävi jossain vaiheessa shellillä hakemassa syötävää ja juotavaa. Eipä maistunut leipä taaskaan. Vettä sain hiukan juotua. En muista mihin aikaan tuli käsky ettei enää vettäkään. Mut kuivin suin meni loppuyö.
Kymmenen aikaan kätilö tuli katsomaan tilannetta. Olisikohan ollut 5cm auki. Eli hyvin hitaasti mentiin. Oksitosiinia sain suoneen. Se tipan laitto oli jotain niin kamalaa. En katsonut mutta mies sanoi että verta suihkusi ympäriinsä. Meni makuualusta vasemmalta puolelta ihan vereen. Siitä hetkestä lähtien en sitten käyttänyt vasenta kättä enää ollenkaan koska ällötti se tippa niin paljon. En vaan pystynyt.
Kätilö kyseli kivusta. Luulin että mulla ois korkea kipukynnys mutta ei näköjään. Jos asteikolla 4-10 pitäisi kuvailla kipua, sanoisin 10. Ellei enemmänkin. Luovutin. Pelkäsin epiduraalia sen piikin takia, mutta en pystynyt enää olla kivuissani. Synnytyskin eteni niin hitaasti. Anestesialääkäri kutsuttiin paikalle. Sain spinaali- ja epiduraalipuudutukset tasan kello 11. (Siis 23.00 illalla)
Sillä hetkellä helpotti. Nukahdin. Nukuin puolisen tuntia kunnes kivut alkoivat pikkuhiljaa palata. 45minuutin päästä kivut olivat yhtä pahat kuin ennenkin. Soitin kelloa ensimmäistä kertaa koko synnytyksessä. Sain lisää epiduraalia. Synnytyskin oli edennyt. Olin jo 8cm auki. Kätilö sanoi ettei kauaa enää mene kun päästään helppoon vaiheeseen; ponnistukseen. Hän sanoi että tuskin tunnen muuta kuin paineen tunnetta. Paskan vitut :D ponnistus vaiheeseen päästiin yhden jälkeen yöllä. Olin kokonaan auki.
Ensin ponnistin sängyllä. Supistukset tulivat varmaan minuutin välein. En osaa sano mutta kokoajan supisti. Pojan päähän laitettiin antura josta pystyttiin seuraamaan hänen sykettään. Ponnistuksista ei tullut ilmeisesti mitään kun vaihdettiin synnytysasentoa. Menin jakkaralle, ja mies istui takanani. Olin aivan sekaisin kivusta mutta kätilö osasi aika hyvin rauhoitella, ja käski olemaan hiljaa ja näin ollen sain kaiken energian kohdistettua ponnistuksiin. Pitkät 40minuuttia myöhemmin poika syntyi. Kätilö otti hänet vastaan ja nosti syliini. Poika tuntui tuolloin todella isolta. Mut autettiin takaisin sängylle, jossa istukan synnytys tapahtuisi. Verta oli jumalattomasti. Poika oli puhdas mutta muuten sitä oli joka paikassa. Katseltiin poikaa. Olihan se vaikea käsittää että tämä oli meidän oma. Ja että hän tuli kaiken taistelun jälkeen minun mahastani. Istukka syntyi nopeasti ja olikin aika iso, 670g.
Kätilö tarkasteli alapäätäni ja totesi ettei hän saa tätä korjatuksi. Lääkärin täytyi se ommella. Lääkärit olivatkin sitten varattuina, joten mulle ilmoitettiin että poika lähtee lapsivuodeosastolle ja mä meen nukkumaan pariksi tunniksi ennen leikkausta. Kello oli jotain neljän ja viiden välillä. Mies lähetettiin kotiin. Mies laittoi meidän vanhemmille viestiä että terve täyden kympin poika on syntynyt kello 2.13.
Kätilö laittoi mulle vielä katetrin koska en luonnollisestikaan saanut käydä vessassa ennen leikkausta. Enkä varmaan olis kyllä pystynytkään. Kahdeksalta mut haettiin jostain huoneesta ja kärrättiin leikkaussaliin. Sain epiduraalia lääkärin mukaan enemmän kuin sektioissa käytetään, mutta pystyin edelleen liikuttamaan vasenta jalkaani ja tunsin alapään sörkkimisen.
Tippaan tuli jotain lääkettä ja oikeassa kädessä oli verenpainemittari. Selvisin kuitenkin tästäkin. Heräämössä vasta molemmat jalat puuttuivat kunnolla. Siellä menikin sitten pidempään kun he olivat kuvitelleet. Kun vihdoin pääsin heräämöstä mut kärrättiin osastolle ja huikattiin että poika tuodaan kohta luokseni. Mun kaikki tavarat oli varmaan ympäri Jorvia tässä vaiheessa. Joku sit metsästi mun ulkovaatteet, laukun ja sairaalakassin. Näin puhelimen ekaa kertaa pitkästä aikaa ja sinnehän oli mies laittanut viestiä että missä mahdan olla kun hän on tulossa nyt takaisin. :) Olin osastolla kahden muun mamman kanssa samassa huoneessa noin 5minuuttia kun multa tultiin kysymään otetaanko mielummin perhehuone. Sehän sopi mainiosti. Joku kärräs sit mut sekä pojan omaan rauhaan. Mies saapui sinne hetkeä myöhemmin. Otin pojan viekkuun ja aloitettiin ihmetyksen harjoittelu. Oli niin epätodellinen olo. Toki väsymys ja kaikki painoi päälle mutta en voinut olla katselematta tuota täydellistä pikkuista. Kaiken taistelun jälkeen tässä on joku, joka tarvitsee minua. Joku, joka kaipaa läheisyyttä ja rakkautta. ja sitä hän saa.
maanantai 21. joulukuuta 2015
Viimeiset viikot
Oma neuvolatätini on mukava. Tultiin kyllä ihan heti juttuun eikä hän turhia pelottele vaan kertoo asiallisesti faktat kaikesta. Jättiläisvauvaa ei näillä näkymin tänne ole tulossa, huh!
Viikot ovat vierineet mukavasti lomaillessa. Heräilen yleensä kympin pintaan ilman herätyksiä.. Ekat pari viikkoa olin järjestänyt kaikkea tekemistä heti aamupäivään, mutta kun kello 12 istuin sohvalla ja ihmettelin mitäs sitten, totesin että fuck it- minä nukun nyt niin paljon ja myöhään kun huvittaa.
Raskausviikkolla 36+6 oli neuvola, jossa kaikki näytti normaalilta. Paino pysynyt samana, verenpaineet myöskin. Vauva oli raivotarjonnassa. Sf-mitta 31,5cm. Eli puoli senttiä oli vaan kasvanut mitta kahdessa viikossa. Mulle ei vauvan painosta oo kukaan sanonut yhtään mitään. Kai se siinä normeissa menee kun muuten kaikki ok.
Tänään olin taas neuvolassa rv 38+5 ja olipa outoa mennä sinne kello 13.30
Oon aina mennyt aamusta tai aamupäivästä ja tää olikin outoa kun heräilin tänään jostain syystä ennen kahdeksaa eikä uni tullut enää. Siinä sitten ehti hyvin siivoilla ja syödä sekä tappaa aikaa candy crushin avulla :D
Painoa oli kilon verran enemmän kun kaks viikkoa sitten, mut veikkaan et syöminen ja pari kuppia kahviakin vaikuttaa tähän. Eiks aamupaino oo aina matalin? Nyt kun olikin keskellä päivää mitattu.
Tässä parin viikon sisällä oli yhtenä päivänä outoa vatsakipua. Makasin sohvalla ja tuntui todella oudolta. Ei kipeältä mutta vatsa oli kovana. Aattelin että varmaan oli kyseessä harjoitussupistus! No nyt kun otettiin sf-mitta, oli se pienentynyt pari senttiä. Elikkäs bebe on laskeutunut! Käsikopelolla pää oli tosiaan jo tosi alhaalla ja kiinnittynytkin ilmeisesti. Neuvolatäti sanoi että todennäköisesti laskeutui silloin kun tunsin tuota outoa möyrintää. Viikko tai kaksi tässä kuulemma menee. Ei tosiaan voi tarkasti sanoa milloin poitsu syntyy, mutta veikkaus oli ettei ainakaan paria viikkoa yli tarvii odotella.
Nyt vaan rennosti joulun viettoon. Ollaan miehen kans suunniteltu jo että ensi vuonna ollaan kolmisin kotona! Ehkä siitä alkaakin meidän "oma" joulu. Nyt kun mä oon aina mennyt omalle äidille aattona, ja mies on oman äitinsä kanssa. Toivon ettei joulu mene sairaalassa, vaan bebe pysyy yksiössään vielä ainakin viikon verran. Toki paras olisi kun menisi vaikka pari päivää tammikuun puolelle. No, luonto päättää miten käy.
Ellei kummia käy, ens kerralla kirjoittelen kun ollaan saatu rakas konkreettisesti osaksi meidän pientä perhettä. <3
-C
Viikot ovat vierineet mukavasti lomaillessa. Heräilen yleensä kympin pintaan ilman herätyksiä.. Ekat pari viikkoa olin järjestänyt kaikkea tekemistä heti aamupäivään, mutta kun kello 12 istuin sohvalla ja ihmettelin mitäs sitten, totesin että fuck it- minä nukun nyt niin paljon ja myöhään kun huvittaa.
Raskausviikkolla 36+6 oli neuvola, jossa kaikki näytti normaalilta. Paino pysynyt samana, verenpaineet myöskin. Vauva oli raivotarjonnassa. Sf-mitta 31,5cm. Eli puoli senttiä oli vaan kasvanut mitta kahdessa viikossa. Mulle ei vauvan painosta oo kukaan sanonut yhtään mitään. Kai se siinä normeissa menee kun muuten kaikki ok.
Tänään olin taas neuvolassa rv 38+5 ja olipa outoa mennä sinne kello 13.30
Oon aina mennyt aamusta tai aamupäivästä ja tää olikin outoa kun heräilin tänään jostain syystä ennen kahdeksaa eikä uni tullut enää. Siinä sitten ehti hyvin siivoilla ja syödä sekä tappaa aikaa candy crushin avulla :D
Painoa oli kilon verran enemmän kun kaks viikkoa sitten, mut veikkaan et syöminen ja pari kuppia kahviakin vaikuttaa tähän. Eiks aamupaino oo aina matalin? Nyt kun olikin keskellä päivää mitattu.
Tässä parin viikon sisällä oli yhtenä päivänä outoa vatsakipua. Makasin sohvalla ja tuntui todella oudolta. Ei kipeältä mutta vatsa oli kovana. Aattelin että varmaan oli kyseessä harjoitussupistus! No nyt kun otettiin sf-mitta, oli se pienentynyt pari senttiä. Elikkäs bebe on laskeutunut! Käsikopelolla pää oli tosiaan jo tosi alhaalla ja kiinnittynytkin ilmeisesti. Neuvolatäti sanoi että todennäköisesti laskeutui silloin kun tunsin tuota outoa möyrintää. Viikko tai kaksi tässä kuulemma menee. Ei tosiaan voi tarkasti sanoa milloin poitsu syntyy, mutta veikkaus oli ettei ainakaan paria viikkoa yli tarvii odotella.
Nyt vaan rennosti joulun viettoon. Ollaan miehen kans suunniteltu jo että ensi vuonna ollaan kolmisin kotona! Ehkä siitä alkaakin meidän "oma" joulu. Nyt kun mä oon aina mennyt omalle äidille aattona, ja mies on oman äitinsä kanssa. Toivon ettei joulu mene sairaalassa, vaan bebe pysyy yksiössään vielä ainakin viikon verran. Toki paras olisi kun menisi vaikka pari päivää tammikuun puolelle. No, luonto päättää miten käy.
Ellei kummia käy, ens kerralla kirjoittelen kun ollaan saatu rakas konkreettisesti osaksi meidän pientä perhettä. <3
-C
perjantai 27. marraskuuta 2015
Äitiyslomalla
Mä olen äitiyslomalla! Käytin vikan kesälomaviikonkin pois joten jäin vielä viikkoa aiemmin kotiin. Jalkahoidossa käyty, uimaankin oon kerennyt. Perussiivousta päivittäin, kavereita ja lepoa. Nyt oonkin flunssassa ja sain tarkan ohjeistuksen mieheltä: "ota kuuma suihku, onepiece päälle, villasukat jalkaan, kuumaa teetä hunajalla ja lepäät sohvalla koko päivän." Nyt mä vaan olen.
Rautatabletit ei sovi mulle. Vatsa menee kovaksi, pierettää kokoajan. Enkä halua piereskellä julkisilla paikoilla tai muutenkaan jos on muita paikalla kun minä itse. Herään joka yö 4-6 välillä pissalle, ja otan tabletin silloin c-vitamiini pillerin kera. Eli tyhjään vatsaan ja se saa jäädä imeytymään ihan rauhassa kun jatkan unia. Aamupalaani kuuluu ruisleipää, maustamatonta jogurttia sokeroimattomalla mehukeitolla ja sokerittomalla myslillä. Yleensä ainakin, sillon kun mittaan verensokereita, muuten saattaa jäädä koko aamiainen välistä. Ei vaan tee mieli ruokaa heti herättyä?
Niin eli jogurtin takia en vois rautaa syödä ennen aamiaista.
Mitäs muuta. Neuvolakäynnillä rv 32+1 oli paino pudonnut muutaman sadan gramman verran. Hemoglobiini oli pudonnut myöskin, nyt 101. Ei ilmeisesti toi rauta imeydy sit ollenkaan. Pitää muistaa säännöllisesti se ottaa jos vähän sais nostettua arvoja. Väsynyt en kuitenkaan ole, joten en nää tässä sen suurempaa vaaraa. Verenpaineet hyvät kuten aina :) 107/58
Sf-mitta on se mun pelko jonka oon neuvolassakin ilmaissut. Ihan vaan että vauva ei kasvaisi liian nopsaa. Pelottaa ajatus yli neljä kilosesta. Muuten ei oo tosiaan tullut minkäänlaista pelkoa synnytystä kohtaan, se paino vaan..
Neuvolassa piti olla ekaa kertaa mun uusi oma neuvolatäti, mutta tälle oli tullut joku este ja taas eri hoitaja kyseessä. Tavallaan ärsyttävää kun kukaan ei tunne mua millään lailla, eikä niitä toisaalta edes tunnu kiinnostavan. Ehkä sit ens käynnillä ois se "oma" neuvolatäti. Tämä täti oli muuten ensimmäinen tosi kovakourainen kun tunnusteli mahan päältä vauvan asentoa. Siis ihan sattui sisäelimiin :D Eikä hän osannut siltikään sanoa oliko vauva jo kääntynyt pää alaspäin. Kyllähän mä itse tiedän että oikein siellä on, kun liikkeet tuntuu yläosaan. Kova poika on liikkumaan nykyisin. Kai sitä voimaa on tullut jo niin paljon. No, no worries, sf-mitta oli 29cm joka oli tasan keskikäyrillä viikkoihin nähden.
Sit lääkärintarkastus oli tosta parin viikon päästä. Tasan rv 35.
Lääkäri oli sama kuin ekalla lääkärikäynnillä rv17. Siis niin nihkeä nainen ettei mitään rajaa. Mulla oli muutamia kysymyksiä jotka oli noiden edellisten viikkojen aikana noussut mieleen. Esimerkiksi voin tosi hyvin aamun ja päivän, jaksan touhuta, siivota, nähdä kavereita ja hoitaa kaikkia mahdollisia asioita mutta illalla tulee alavatsaan paineen tunnetta. Riippuu toki päivästä, mut välillä tunne on todella voimakaskin. Tää lääkäri vaan katto mua ja sanoi tyyliin "joooo" sit jatkoin puhumista ja vastaus oli taas jotain yhtä ympäripyöreetä, "kylläkyllä" niin että mitä? Vaikka oon päässyt tosi helpolla koko raskauden, ois kiva saada sit vastauksia "tuo on täysin normaalia" eikä mitään hymähtelyä.
Mun paino oli sen pari sataa grammaa noussut takaisin. Mut nyt kun viikkoja ei tosiaan ole jäljellä enää kovin montaa, en usko että painoa mitään kymmentä kiloa tulee. Ehkä sen pari kiloa, ja sen mä voinkin hyväksyä. Verenpaineet oli hyvät ja sf-mitta 31cm. Tasaisesti on kasvanut masu. Tietenkin toi sf-mitta riippuu mittaajastakin, mut onneks mennään siinä keskikäyrän paikkeilla. Ei ainakaan yli :D
Kyselin myös vauvan kokoa. Olin tietenkin lukenut etukäteen minkä kokoinen vauva on keskimäärin näillä viikoilla. Lääkäri ei tähänkään osannut juuta eikä jaata sanoa. Hassua kun muiden blogeissa näkee aina vaikka mitä painoarvioita ja muita, miksei multa pysty sit tätä kattoo?
Ultralla tarkisti vielä että pää tosiaan oli alaspäin ja näytti missä asennossa pieni siellä köllötteli. Oli kiva pitkästä aikaa nähdä ihan kuvissakin tuo olento.
Kohdunsuu oli pehmennyt ja pituudeksi oli neuvolakorttiin merkattu 3cm. Tosi nopean sisätutkimuksen teki siis samalla, vauva kuulemma oli jo siellä alhaalla. Mahtaako tuo tarkoittaa että alkaa syntyä ajallaan, vai meneekö edes pari päivää yli. Hehe tammikuun puolella ois vaan paljon kivampi :)
-C
Rautatabletit ei sovi mulle. Vatsa menee kovaksi, pierettää kokoajan. Enkä halua piereskellä julkisilla paikoilla tai muutenkaan jos on muita paikalla kun minä itse. Herään joka yö 4-6 välillä pissalle, ja otan tabletin silloin c-vitamiini pillerin kera. Eli tyhjään vatsaan ja se saa jäädä imeytymään ihan rauhassa kun jatkan unia. Aamupalaani kuuluu ruisleipää, maustamatonta jogurttia sokeroimattomalla mehukeitolla ja sokerittomalla myslillä. Yleensä ainakin, sillon kun mittaan verensokereita, muuten saattaa jäädä koko aamiainen välistä. Ei vaan tee mieli ruokaa heti herättyä?
Niin eli jogurtin takia en vois rautaa syödä ennen aamiaista.
Mitäs muuta. Neuvolakäynnillä rv 32+1 oli paino pudonnut muutaman sadan gramman verran. Hemoglobiini oli pudonnut myöskin, nyt 101. Ei ilmeisesti toi rauta imeydy sit ollenkaan. Pitää muistaa säännöllisesti se ottaa jos vähän sais nostettua arvoja. Väsynyt en kuitenkaan ole, joten en nää tässä sen suurempaa vaaraa. Verenpaineet hyvät kuten aina :) 107/58
Sf-mitta on se mun pelko jonka oon neuvolassakin ilmaissut. Ihan vaan että vauva ei kasvaisi liian nopsaa. Pelottaa ajatus yli neljä kilosesta. Muuten ei oo tosiaan tullut minkäänlaista pelkoa synnytystä kohtaan, se paino vaan..
Neuvolassa piti olla ekaa kertaa mun uusi oma neuvolatäti, mutta tälle oli tullut joku este ja taas eri hoitaja kyseessä. Tavallaan ärsyttävää kun kukaan ei tunne mua millään lailla, eikä niitä toisaalta edes tunnu kiinnostavan. Ehkä sit ens käynnillä ois se "oma" neuvolatäti. Tämä täti oli muuten ensimmäinen tosi kovakourainen kun tunnusteli mahan päältä vauvan asentoa. Siis ihan sattui sisäelimiin :D Eikä hän osannut siltikään sanoa oliko vauva jo kääntynyt pää alaspäin. Kyllähän mä itse tiedän että oikein siellä on, kun liikkeet tuntuu yläosaan. Kova poika on liikkumaan nykyisin. Kai sitä voimaa on tullut jo niin paljon. No, no worries, sf-mitta oli 29cm joka oli tasan keskikäyrillä viikkoihin nähden.
Sit lääkärintarkastus oli tosta parin viikon päästä. Tasan rv 35.
Lääkäri oli sama kuin ekalla lääkärikäynnillä rv17. Siis niin nihkeä nainen ettei mitään rajaa. Mulla oli muutamia kysymyksiä jotka oli noiden edellisten viikkojen aikana noussut mieleen. Esimerkiksi voin tosi hyvin aamun ja päivän, jaksan touhuta, siivota, nähdä kavereita ja hoitaa kaikkia mahdollisia asioita mutta illalla tulee alavatsaan paineen tunnetta. Riippuu toki päivästä, mut välillä tunne on todella voimakaskin. Tää lääkäri vaan katto mua ja sanoi tyyliin "joooo" sit jatkoin puhumista ja vastaus oli taas jotain yhtä ympäripyöreetä, "kylläkyllä" niin että mitä? Vaikka oon päässyt tosi helpolla koko raskauden, ois kiva saada sit vastauksia "tuo on täysin normaalia" eikä mitään hymähtelyä.
Mun paino oli sen pari sataa grammaa noussut takaisin. Mut nyt kun viikkoja ei tosiaan ole jäljellä enää kovin montaa, en usko että painoa mitään kymmentä kiloa tulee. Ehkä sen pari kiloa, ja sen mä voinkin hyväksyä. Verenpaineet oli hyvät ja sf-mitta 31cm. Tasaisesti on kasvanut masu. Tietenkin toi sf-mitta riippuu mittaajastakin, mut onneks mennään siinä keskikäyrän paikkeilla. Ei ainakaan yli :D
Kyselin myös vauvan kokoa. Olin tietenkin lukenut etukäteen minkä kokoinen vauva on keskimäärin näillä viikoilla. Lääkäri ei tähänkään osannut juuta eikä jaata sanoa. Hassua kun muiden blogeissa näkee aina vaikka mitä painoarvioita ja muita, miksei multa pysty sit tätä kattoo?
Ultralla tarkisti vielä että pää tosiaan oli alaspäin ja näytti missä asennossa pieni siellä köllötteli. Oli kiva pitkästä aikaa nähdä ihan kuvissakin tuo olento.
Kohdunsuu oli pehmennyt ja pituudeksi oli neuvolakorttiin merkattu 3cm. Tosi nopean sisätutkimuksen teki siis samalla, vauva kuulemma oli jo siellä alhaalla. Mahtaako tuo tarkoittaa että alkaa syntyä ajallaan, vai meneekö edes pari päivää yli. Hehe tammikuun puolella ois vaan paljon kivampi :)
-C
tiistai 20. lokakuuta 2015
Raskausdiabetes
Raskausdiabetes. Sepäs se. Tuomion sain ja nyt opetellaan sen kanssa elämään.
Sokerirasitukseen sain käskyn varata ajan rv 24-28, tiesin että ollaan reissussa rv 26-27 joten päätin hoitaa homman mahdollisimman nopsaan pois alta. Varasin omasta terveyskeskuksesta tasan rv 24 päivälle sokerirasituksen. Se oli keskiviikko. Mites kävikään, sairastuin edeltävänä launtaina kamalaan flunssapöpöön, joka muistaakseni oli pahin koko aikuisiällä kokemani. En esimerkiksi ennen tätä oo koskaan ottanut sairaslomaa töistä, nyt oli ihan pakko kun oksensin kaiken kiinteän sekä nesteet ulos sunnuntaina. Maanantaina menin sit lääkäriin, jossa lähinnä juteltiin lääkärin kanssa ja otettiin tulehdusarvot verikokeilla. Mulle tääkin oli jo iso juttu että suostuin "ylimääräisiin" verikokeisiin. Tulehdusarvot oli koholla ja sain astmalääkityksen kahdelle viikolle koska yskin myös keuhkoni pihalle. Flixotide ei kuulemma ole vaarallista vauvalle. Ventoline määrättiin sit rasituksesta aiheutuvaan yskään. Oon vanha astmaatikko joten lääkkeet ja niiden käyttö hyvinkin tuttua vaikka sellaisiin en vuosiin ookaan koskenut. Lääkäri painotti myös että sairastelu ei vaikuta keskiviikon sokerirasituksen mitenkään. Sovittiin keskiviikoksi uusinta verikoe tulehdusarvoille, eli aika monet verikokeet oli luvassa sille päivälle..
Ennen sokerirasitusta paastotaan 12 tuntia. Sunnuntai-tiistai kaikki ruoka ja juoma tuli ulos, joten olo oli muutenkin heikko tiistai-iltana jolloin tehtiin tortilloja miehen kanssa. Ja se oli ensimmäinen ruoka kolmeen päivään joka pysyi sisällä! Sitä vaan ihmettelen jos tää ei mitenkään vaikuttanut sokerirasituksen tulokseen..
Aamusta sit terveysasemalle ja verikokeisiin kun kutsuttiin. Kammoan niitä saatanan piikkejä mutta sairaanhoitaja oli mun kaverin äiti, joka tasan tarkkaan tiesi tästä kammosta ja osasi siinä jutella mukavia, niitä näitä. Hänen pojastaan on tulossa suurella todennäköisyydellä poikamme kummi, josta tää äitikin oli jo tietoinen. :D
Sit se sokerilitku naamaan, ei siinä, pahaahan se oli kun en niin makean ystävä muutenkaan ole. Tunnin odottelu kovilla penkeillä ja sit uus verikoe. Eka tunti meni kyllä aika nopsaan. Huh, kahdesta verikokeesta selvinneenä oli jo voittaja olo. Vika verikoe vielä siitä tunnin päästä ja pääsinkin jatkamaan matkaa. Kodin kautta toiseen paikkaan ottamaan vielä ne tulehdusarvot uusiksi. Olipa päivä ja kello oli jotain 12.
Seuraavana päivänä töissä mulle oli yritetty soittaa samantapaisesta numerosta kun neuvolan ajanvaraus. Tiesin heti että sokerirasituksen tuloksia ne yritti soitella, harmi vaan että kaikilla ei oo sellaista työtä että vois päivät pitkät vastailla omiin puheluihin. Seuraavana päivänä olin sit sattumalta puhelimen ääressä kun hoitaja soitti. Jeps, paastoarvo 5,4 toinen arvo 10,3 ja viimeisin 6,3
Eli paastoarvo oli siinä rajalla mitä se saisi olla. Oisko se terkkari sanonut et 5,3 on raja. Toka arvo sit just viitteen yli joka oli kymppi, ja viimeisin ainoo hyväksyttävä arvo. Sain kuulla siinä tuomion sitten että raskausdiabetes mulla on ja ruokavaliota pitää alkaa kattoa tarkemmin. Sain oma-neuvolaan monta sivua ohjeita terveellisemmästä ruokavaliosta. Tiesin reissun olevan tulossa, enkä siellä mitenkään saisi pidettyä vähähiilarista ja sokeritonta ruokavaliota.
Reissu meni lähes stressaamatta ruuasta, mutta oli kyllä kiva palata takaisin arkirytmiin. Oon opetellut korvaamaan hiilareita kasviksilla ja terveellisillä vaihtoehdoilla. Kyllä mä sanoin jo miehelle et mäkkäriin mennään vaikka suoraan kun sairaalasta päästään. :D
Mutta se ois seuraavat lähes kolme kuukautta sit terveellistä ruokaa ja liikuntaa.
Kävin neuvolassa reissun jälkeen rv 27+2 johon oli diabeteslääkäri varattu samalle käynnille. Käytiin läpi mun ruokapäiväkirja, hiilareita oli 100-140grammaa päivässä, joka oli sit jopa vähemmän kun tarve. Niitä saa olla sen 150-200g päivässä. Kaikki näkyvät sokerit oon vaihtanut sokerittomiin ja light-versioihin. Ruokia joutuu toki miettimään nyt enemmän että saa kaiken tarpeellisen päivässä. Hyviä vinkkejä sain lääkäriltä.
Hemoglobiini katsottiin muuten toista kertaa koko raskauden aikana, 107, rautakuurille mentiin. Paino oli 85,9 eli kuudessa viikossa 200grammaa, ei mitään! Siis huimat 2,7 kiloa oon raskauden aikana lihonut, hyvä näin. Eka sf-mitta oli 23cm. Normaalikäyrillä mennään. Pelkään että diabetes (eli mun sokerinsyönti siis..) kasvattaa vauvasta jonkun kuus kiloisen. Mut enköhän saa pidettyä senkin kurissa.
Yhdistettiin neljän päivän aamumittaukset ja koko päivän mittailut samalle viikolle joten sain vapaapäivän mukavasti kulumaan kelloa tarkkaillen milloin pitää syödä ja milloin ottaa arvoja.
Nyt vois sanoa että pikkuhiljaa "tottuu" sormien pistämiseen, toki välillä neula on niin tylsä että en saa verta edes tulemaan. Kamalaa, sit uus neula vaan käyttöön ja uus yritys.
Tässä ois eka viikon aamumittauksen tulokset; ruokana ruisleipää, puuroa tai jugurttia mehukeitolla:
Ennen ruokailua/ tunti ruuan jälkeen:
5.4/5.7
4.7/6.8 45 minuutin päästä, vartin päästä uus 4.4
4.8/5.4
4.7/6.6
Kokopäivän mittaustulokset:
4.8/5.4, 4.4/3.6, 5.4/5.4, 4.8/5.3
Mittaustulokset vaikuttaa hyviltä. Pari viikkoa lisää oon kerennyt testailemaan ja luvut liikkuu näissä samoissa, korkein aamuarvo on pysynyt rajojen sisällä, 5.4 ja ruuan jälkeinen korkein arvo 6.8.
Diabeteslääkäri sanoi että jatketaan samalla lailla mittailuja, ilmeisesti raskauden loppuun, vaikka itse oon sitä mieltä että mun sairastelu vaikutti sokerirasituksen tulokseen, koska arvot on tosiaan ihan sallituissa, kokoajan. Tuleepa ainakin syötyä loppuraskaus terveellisesti eikö kiloja ehkä tulekaan paljoa, hyvä näin.
-C
Sokerirasitukseen sain käskyn varata ajan rv 24-28, tiesin että ollaan reissussa rv 26-27 joten päätin hoitaa homman mahdollisimman nopsaan pois alta. Varasin omasta terveyskeskuksesta tasan rv 24 päivälle sokerirasituksen. Se oli keskiviikko. Mites kävikään, sairastuin edeltävänä launtaina kamalaan flunssapöpöön, joka muistaakseni oli pahin koko aikuisiällä kokemani. En esimerkiksi ennen tätä oo koskaan ottanut sairaslomaa töistä, nyt oli ihan pakko kun oksensin kaiken kiinteän sekä nesteet ulos sunnuntaina. Maanantaina menin sit lääkäriin, jossa lähinnä juteltiin lääkärin kanssa ja otettiin tulehdusarvot verikokeilla. Mulle tääkin oli jo iso juttu että suostuin "ylimääräisiin" verikokeisiin. Tulehdusarvot oli koholla ja sain astmalääkityksen kahdelle viikolle koska yskin myös keuhkoni pihalle. Flixotide ei kuulemma ole vaarallista vauvalle. Ventoline määrättiin sit rasituksesta aiheutuvaan yskään. Oon vanha astmaatikko joten lääkkeet ja niiden käyttö hyvinkin tuttua vaikka sellaisiin en vuosiin ookaan koskenut. Lääkäri painotti myös että sairastelu ei vaikuta keskiviikon sokerirasituksen mitenkään. Sovittiin keskiviikoksi uusinta verikoe tulehdusarvoille, eli aika monet verikokeet oli luvassa sille päivälle..
Ennen sokerirasitusta paastotaan 12 tuntia. Sunnuntai-tiistai kaikki ruoka ja juoma tuli ulos, joten olo oli muutenkin heikko tiistai-iltana jolloin tehtiin tortilloja miehen kanssa. Ja se oli ensimmäinen ruoka kolmeen päivään joka pysyi sisällä! Sitä vaan ihmettelen jos tää ei mitenkään vaikuttanut sokerirasituksen tulokseen..
Aamusta sit terveysasemalle ja verikokeisiin kun kutsuttiin. Kammoan niitä saatanan piikkejä mutta sairaanhoitaja oli mun kaverin äiti, joka tasan tarkkaan tiesi tästä kammosta ja osasi siinä jutella mukavia, niitä näitä. Hänen pojastaan on tulossa suurella todennäköisyydellä poikamme kummi, josta tää äitikin oli jo tietoinen. :D
Sit se sokerilitku naamaan, ei siinä, pahaahan se oli kun en niin makean ystävä muutenkaan ole. Tunnin odottelu kovilla penkeillä ja sit uus verikoe. Eka tunti meni kyllä aika nopsaan. Huh, kahdesta verikokeesta selvinneenä oli jo voittaja olo. Vika verikoe vielä siitä tunnin päästä ja pääsinkin jatkamaan matkaa. Kodin kautta toiseen paikkaan ottamaan vielä ne tulehdusarvot uusiksi. Olipa päivä ja kello oli jotain 12.
Seuraavana päivänä töissä mulle oli yritetty soittaa samantapaisesta numerosta kun neuvolan ajanvaraus. Tiesin heti että sokerirasituksen tuloksia ne yritti soitella, harmi vaan että kaikilla ei oo sellaista työtä että vois päivät pitkät vastailla omiin puheluihin. Seuraavana päivänä olin sit sattumalta puhelimen ääressä kun hoitaja soitti. Jeps, paastoarvo 5,4 toinen arvo 10,3 ja viimeisin 6,3
Eli paastoarvo oli siinä rajalla mitä se saisi olla. Oisko se terkkari sanonut et 5,3 on raja. Toka arvo sit just viitteen yli joka oli kymppi, ja viimeisin ainoo hyväksyttävä arvo. Sain kuulla siinä tuomion sitten että raskausdiabetes mulla on ja ruokavaliota pitää alkaa kattoa tarkemmin. Sain oma-neuvolaan monta sivua ohjeita terveellisemmästä ruokavaliosta. Tiesin reissun olevan tulossa, enkä siellä mitenkään saisi pidettyä vähähiilarista ja sokeritonta ruokavaliota.
Reissu meni lähes stressaamatta ruuasta, mutta oli kyllä kiva palata takaisin arkirytmiin. Oon opetellut korvaamaan hiilareita kasviksilla ja terveellisillä vaihtoehdoilla. Kyllä mä sanoin jo miehelle et mäkkäriin mennään vaikka suoraan kun sairaalasta päästään. :D
Mutta se ois seuraavat lähes kolme kuukautta sit terveellistä ruokaa ja liikuntaa.
Kävin neuvolassa reissun jälkeen rv 27+2 johon oli diabeteslääkäri varattu samalle käynnille. Käytiin läpi mun ruokapäiväkirja, hiilareita oli 100-140grammaa päivässä, joka oli sit jopa vähemmän kun tarve. Niitä saa olla sen 150-200g päivässä. Kaikki näkyvät sokerit oon vaihtanut sokerittomiin ja light-versioihin. Ruokia joutuu toki miettimään nyt enemmän että saa kaiken tarpeellisen päivässä. Hyviä vinkkejä sain lääkäriltä.
Hemoglobiini katsottiin muuten toista kertaa koko raskauden aikana, 107, rautakuurille mentiin. Paino oli 85,9 eli kuudessa viikossa 200grammaa, ei mitään! Siis huimat 2,7 kiloa oon raskauden aikana lihonut, hyvä näin. Eka sf-mitta oli 23cm. Normaalikäyrillä mennään. Pelkään että diabetes (eli mun sokerinsyönti siis..) kasvattaa vauvasta jonkun kuus kiloisen. Mut enköhän saa pidettyä senkin kurissa.
Yhdistettiin neljän päivän aamumittaukset ja koko päivän mittailut samalle viikolle joten sain vapaapäivän mukavasti kulumaan kelloa tarkkaillen milloin pitää syödä ja milloin ottaa arvoja.
Nyt vois sanoa että pikkuhiljaa "tottuu" sormien pistämiseen, toki välillä neula on niin tylsä että en saa verta edes tulemaan. Kamalaa, sit uus neula vaan käyttöön ja uus yritys.
Tässä ois eka viikon aamumittauksen tulokset; ruokana ruisleipää, puuroa tai jugurttia mehukeitolla:
Ennen ruokailua/ tunti ruuan jälkeen:
5.4/5.7
4.7/6.8 45 minuutin päästä, vartin päästä uus 4.4
4.8/5.4
4.7/6.6
Kokopäivän mittaustulokset:
4.8/5.4, 4.4/3.6, 5.4/5.4, 4.8/5.3
Mittaustulokset vaikuttaa hyviltä. Pari viikkoa lisää oon kerennyt testailemaan ja luvut liikkuu näissä samoissa, korkein aamuarvo on pysynyt rajojen sisällä, 5.4 ja ruuan jälkeinen korkein arvo 6.8.
Diabeteslääkäri sanoi että jatketaan samalla lailla mittailuja, ilmeisesti raskauden loppuun, vaikka itse oon sitä mieltä että mun sairastelu vaikutti sokerirasituksen tulokseen, koska arvot on tosiaan ihan sallituissa, kokoajan. Tuleepa ainakin syötyä loppuraskaus terveellisesti eikö kiloja ehkä tulekaan paljoa, hyvä näin.
-C
lauantai 5. syyskuuta 2015
Prinssilupaus
Näin se aika hurahti eteenpäin ilman blogimaailmaakin. Taisin kesän aikana selata lukulistan läpi kerran. Pari kuukautta onkin vierähtänyt viime kirjoituksesta vaikka olisi sanottavaa ollutkin. Oonkin oppinut kertomaan asioitani miehelle avoimemmin nyt kun hänkin on päässyt yli "alkujärkytyksestään".
En lomaillut kuin pari viikkoa ja sain vierashuoneen lähes kokonaan tyhjennettyä vauvaa varten. Kiirehän huoneella ei vielä ole, ja alussa pieni saa nukkua meidän kanssa.
Vaikka koko raskauden olen selvinnyt hyvin vähin oirein, ei stressiltä ja pahoilta epäilyiltä olla vältytty. Neuvolakäynnillä viikolla 17+1 oli painoa tullut pari sataa grammaa alkupainoon. Sykkeet ja kaikki ok, hemoglobiinia ei tarvinnut mitata koska väsymystäkään ei pahemmin ollut. Taisikin jäädä tuolloin lomalle töistä ja lähdin mökille rentoutumaan. Ekat "kuplinnat" masussa merkkasin kalenteriin rv 17+jotain. Sit vaan päivittäin odottelin että alkais tuntua selkeitä liikkeitä ja potkuja. Kauan siihen menikin.
Rakenneultraan mies sai vapaan aamun töistä ja ajettiin innolla Jorviin. Mulla oli vapaa päivä, ihan sitä varten jos pitäisikin jostain huolestua. Ultrassa oltiin rv 20+6 ja kaikki näytti hyvältä. Mitä ne nyt siinä kaikkea kattookin, sydämen läpät ja kammiot, reisiluun kehitys, en edes muista mitä kaikkea. Painoa pikkuisella oli mittojen mukaan 436g. Kaikki näytti siltä kun pitääkin, ja lopuksi ultraaja kysyi olisiko muuta kysyttävää. Halusimme tietää kumpi on tulossa, jos vaan selvää saisi. Nainen kysyikin heti mitä tuntemuksia itselläni on, ja sanoin että alusta asti vahva luotto tyttölupaukseen. Siltä se vaikuttikin. Ja juuri kun ultraaja pääsi sanomaan että tytöltä vaikuttaa, avasi pikkuinen haarojaan enemmän ja pikkupippeli siellä näkyikin. Miehelle tuli leveä hymy. Eikö kaikki miehet toivo pikkupoikaa enemmän kuin tyttöä. Näin jo joskus junnuna suunnittelin että ensin isoveli ja sitten sille pikkusisko. Jepjep :D
Viikon onnellisuudessa sai elää kunnes tuli uusi neuvolakäynti. Siellä alussa puitiin perusjutut, ja sain paljon infoa kelaan toimitettavista papereista. Tää oli nyt kolmas neuvola, ja mulla oli painoa tullut 2,5kg alkuun nähden. Ei siis vielä mitään järkyttäviä lukuja. Maha taisi pompahtaa esiin joskus tossa rakenneultran 20+6 paikkeilla. Neuvola oli seuraavalla viikolla 22+0. Onneksi olin taas keskittänyt käynnin vapaapäivälle, koska sainkin sit elämäni slaagin. En pystynyt tekemään mitään koko loppu päivänä.
Iloisin mielin saavuin neuvolaan kello 10.15 pissihätää pidättäen. Tein virtsatestin, näytti normaalilta. Verenpaine oli 102/57 ja paino sen 85,7kg
Onneksi toi paino näyttää toistaiseksi tulleen tasaisesti niin ei tarvii ihan norsulta vielä tuntua.
Käynti oli tavallinen, juteltiin ja katsottiin tosiaan kelan paperijuttuja. Lopuksi terveydenhoitaja katsoi vauvan sykkeen. Noin 150-155 on meillä ollut se normi joka kerta. Tällä kertaa syke kuulosti munkin korvaan oudolta. Epätasaiselta. Aika pitkään ja eri kohdista kuunneltiin dopplerilla. Noin joka viidennen lyönnin kohdalla kuului lisä-ääni. Ja minäkin kuulin sen. Neuvolatäti ei sanonut mitään. Kutsui vaan toisen hoitajan kuuntelemaan myös. Tämä toinen sitten sanoi että lisä-ääni selkeä, laitetaan kiireellinen lähete Jorviin. Aloin melkein itkemään. Pidättelin itkua kotimatkalle asti. Mulle sanottiin että Jorvista soitetaan viimeistään parin päivän sisällä. Sanottiin että älä stressaa, se voi olla myös ihan harmitonta. Meni kuitenkin monta päivää järkyttävässä stressissä ja kun soittoa ei tullut, soitin maanantai aamuna kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Sainkin kuulla että ovat lähettäneet kirjeen jossa on varattuna aika Jorviin muutaman päivän päähän keskellä päivää. Sai kyllä järjestellä työt ja kaikki uusiksi. Saan ihan noinkin pienestä stressistä verenpaineen nousemaan.
Ja voi helvetti kun jännitti Jorviin meno. Yritin tätä aikaa vielä vaihtaa parempaan ajankohtaan, mutta sai kuulla, että tämä sikiön sykkeiden spesialisti ei ole kuin muutamana päivänä paikalla ja että ensi viikolla raskausviikkoja olisi kertynyt jo liikaa. Kysyin miten niin? Ja iloisesti toisessa päässä todettiin että mun pitää varautua pahimpaan ja toivoa parasta.
"Keskeytys voidaan tarvittaessa vielä tehdä."
Kamalaa. Pelotti noi sanat niin perkeleesti. Mies oli ihan yhtä pahoilla mielin ja silitteli mun masua vielä illalla sanoen että kaikki on hyvin. Kaikki tuntui hyvältä. Poika potki julmettomasti. Nyt tunnen potkut todella selkeästi, mut onhan viikkojakin jo kasassa.
Nähtiin aulassa miehen kanssa. Kävin pissalla kolme kertaa odottaessa. Päästiin sisään.
Toimenpide kesti 15minuuttia. Normaalit sykkeet. Rakenteet katsottiin uusiksi. Kaikki hyvin. Ei lisä-ääniä. Ei lisälyöntejä. Väärä hälytys.
Rv 23+1 746g jättiläisvauva tulossa..
En lomaillut kuin pari viikkoa ja sain vierashuoneen lähes kokonaan tyhjennettyä vauvaa varten. Kiirehän huoneella ei vielä ole, ja alussa pieni saa nukkua meidän kanssa.
Vaikka koko raskauden olen selvinnyt hyvin vähin oirein, ei stressiltä ja pahoilta epäilyiltä olla vältytty. Neuvolakäynnillä viikolla 17+1 oli painoa tullut pari sataa grammaa alkupainoon. Sykkeet ja kaikki ok, hemoglobiinia ei tarvinnut mitata koska väsymystäkään ei pahemmin ollut. Taisikin jäädä tuolloin lomalle töistä ja lähdin mökille rentoutumaan. Ekat "kuplinnat" masussa merkkasin kalenteriin rv 17+jotain. Sit vaan päivittäin odottelin että alkais tuntua selkeitä liikkeitä ja potkuja. Kauan siihen menikin.
Rakenneultraan mies sai vapaan aamun töistä ja ajettiin innolla Jorviin. Mulla oli vapaa päivä, ihan sitä varten jos pitäisikin jostain huolestua. Ultrassa oltiin rv 20+6 ja kaikki näytti hyvältä. Mitä ne nyt siinä kaikkea kattookin, sydämen läpät ja kammiot, reisiluun kehitys, en edes muista mitä kaikkea. Painoa pikkuisella oli mittojen mukaan 436g. Kaikki näytti siltä kun pitääkin, ja lopuksi ultraaja kysyi olisiko muuta kysyttävää. Halusimme tietää kumpi on tulossa, jos vaan selvää saisi. Nainen kysyikin heti mitä tuntemuksia itselläni on, ja sanoin että alusta asti vahva luotto tyttölupaukseen. Siltä se vaikuttikin. Ja juuri kun ultraaja pääsi sanomaan että tytöltä vaikuttaa, avasi pikkuinen haarojaan enemmän ja pikkupippeli siellä näkyikin. Miehelle tuli leveä hymy. Eikö kaikki miehet toivo pikkupoikaa enemmän kuin tyttöä. Näin jo joskus junnuna suunnittelin että ensin isoveli ja sitten sille pikkusisko. Jepjep :D
Viikon onnellisuudessa sai elää kunnes tuli uusi neuvolakäynti. Siellä alussa puitiin perusjutut, ja sain paljon infoa kelaan toimitettavista papereista. Tää oli nyt kolmas neuvola, ja mulla oli painoa tullut 2,5kg alkuun nähden. Ei siis vielä mitään järkyttäviä lukuja. Maha taisi pompahtaa esiin joskus tossa rakenneultran 20+6 paikkeilla. Neuvola oli seuraavalla viikolla 22+0. Onneksi olin taas keskittänyt käynnin vapaapäivälle, koska sainkin sit elämäni slaagin. En pystynyt tekemään mitään koko loppu päivänä.
Iloisin mielin saavuin neuvolaan kello 10.15 pissihätää pidättäen. Tein virtsatestin, näytti normaalilta. Verenpaine oli 102/57 ja paino sen 85,7kg
Onneksi toi paino näyttää toistaiseksi tulleen tasaisesti niin ei tarvii ihan norsulta vielä tuntua.
Käynti oli tavallinen, juteltiin ja katsottiin tosiaan kelan paperijuttuja. Lopuksi terveydenhoitaja katsoi vauvan sykkeen. Noin 150-155 on meillä ollut se normi joka kerta. Tällä kertaa syke kuulosti munkin korvaan oudolta. Epätasaiselta. Aika pitkään ja eri kohdista kuunneltiin dopplerilla. Noin joka viidennen lyönnin kohdalla kuului lisä-ääni. Ja minäkin kuulin sen. Neuvolatäti ei sanonut mitään. Kutsui vaan toisen hoitajan kuuntelemaan myös. Tämä toinen sitten sanoi että lisä-ääni selkeä, laitetaan kiireellinen lähete Jorviin. Aloin melkein itkemään. Pidättelin itkua kotimatkalle asti. Mulle sanottiin että Jorvista soitetaan viimeistään parin päivän sisällä. Sanottiin että älä stressaa, se voi olla myös ihan harmitonta. Meni kuitenkin monta päivää järkyttävässä stressissä ja kun soittoa ei tullut, soitin maanantai aamuna kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Sainkin kuulla että ovat lähettäneet kirjeen jossa on varattuna aika Jorviin muutaman päivän päähän keskellä päivää. Sai kyllä järjestellä työt ja kaikki uusiksi. Saan ihan noinkin pienestä stressistä verenpaineen nousemaan.
Ja voi helvetti kun jännitti Jorviin meno. Yritin tätä aikaa vielä vaihtaa parempaan ajankohtaan, mutta sai kuulla, että tämä sikiön sykkeiden spesialisti ei ole kuin muutamana päivänä paikalla ja että ensi viikolla raskausviikkoja olisi kertynyt jo liikaa. Kysyin miten niin? Ja iloisesti toisessa päässä todettiin että mun pitää varautua pahimpaan ja toivoa parasta.
"Keskeytys voidaan tarvittaessa vielä tehdä."
Kamalaa. Pelotti noi sanat niin perkeleesti. Mies oli ihan yhtä pahoilla mielin ja silitteli mun masua vielä illalla sanoen että kaikki on hyvin. Kaikki tuntui hyvältä. Poika potki julmettomasti. Nyt tunnen potkut todella selkeästi, mut onhan viikkojakin jo kasassa.
Nähtiin aulassa miehen kanssa. Kävin pissalla kolme kertaa odottaessa. Päästiin sisään.
Toimenpide kesti 15minuuttia. Normaalit sykkeet. Rakenteet katsottiin uusiksi. Kaikki hyvin. Ei lisä-ääniä. Ei lisälyöntejä. Väärä hälytys.
Rv 23+1 746g jättiläisvauva tulossa..
perjantai 26. kesäkuuta 2015
Aarteeni
Oireettomuus. Kuvittelin mielessäni miltä tuntuu olla raskaana. Miltä tuntuu pahaolo aamuisin, tiheä virtsaamistarve ja muu sellainen perus raskausoire. Rinnat kipeytyivät ennenkuin kuukautisten piti alkaa, eikä se sitten loppunutkaan. Silloin taisin ekan kerran miettiä että oltaiskos tässä raskaana. No höpöhöpö. En uskonut. Kävin yksityisellä ultrassa 7+1 ja näin pienen siellä. Tän jälkeen olikin se neuvola seuraavalla viikolla ja sitten mitä, yli neljä viikkoa odottelua?! Kamalaa. Heräsin aamulla rv 9 ja rinnat tuntuivat normaaleilta. Kipu ja arkuus oli täysin hävinnyt. Fiksuna googlasin mitähän se meinaa, ja kaikki tekstit ja keskustelut liittyi keskenmenoon. Joo kiva.
Arkuus ei palannut koskaan rintoihin. En saanut pahaaoloa. Väsyttää normaalisti, ei mitenkään enemmän kuin ennenkään. Nukkua vois aina tietty vähän enemmän. Pääsin niskapoimu-ultraan vasta 12+5 eli sinne asti sain jännittää tilannetta. Ja viikko ennen tätä, 11+5 heräsin aamulla ja pyyhkiessä paperiin jäi punaista, hailakkaa väriä. Olin aivan varma että muutamassa päivässä sikiö poistuu itsekseen eli saan keskenmenon. Niin ei tapahtunut ja np-ultrassa näin nukkuvan elävän olion.
Ystävä kysyi itkinkö, en. En ole niin tunteellinen muiden läsnäollessa. Mutta vauvan, siis oikean neliraajaisen näkeminen masussani herätti sellaiset tunteet esiin joita en tiennyt olevan olemassakaan.
Ultrattiin vatsan päältä ja nuori lääkärineito löysi pienen heti. Rauhallisesti katseli tätä joka kuvakulmasta katsoen tietenkin onko kaikki niinkuin pitää. Ilmoitti heti että sydän sykkii oikealla tempolla. Kaikki raajat olivat paikallaan ja lääkäri sai mitat ja niskaturvotuksen mitattua. Lukema taisi olla 1,6mm eli ei normaalista poikkeava. Pituutta kokonaisuudessaan jo 7cm! Pieni köllötteli mukavasti paikallaan eikä paljoa liikkunut. Lääkäri kehottikin sitten yskimään muutaman kerran jotta saataisiin toinen hereille. Ei auttanut joten nousin ylös ja hypin muutaman kerran. Sitten tapahtui se hetki jota en osaa sanoin kuvailla. Menin takaisin makuuasentoon, ja ultraus jatkui. Ruudulla näkyi haukotteleva raajojaan venyttelevä pieni ❤️ Hän laittoi kättä suuhun ja vaihteli asentoa. Olin yksin ultrassa koska mies oli töissä eikä päässyt mukaan. Tuolla hetkellä olisi tehnyt mieli tirauttaa muutama kyynel. Onnesta. Todellisuudesta. Nyt se on totta. Masussa kasvaa ihan oikea ihana pieni vauva, johon rakastuin tuolla hetkellä.
-C
Arkuus ei palannut koskaan rintoihin. En saanut pahaaoloa. Väsyttää normaalisti, ei mitenkään enemmän kuin ennenkään. Nukkua vois aina tietty vähän enemmän. Pääsin niskapoimu-ultraan vasta 12+5 eli sinne asti sain jännittää tilannetta. Ja viikko ennen tätä, 11+5 heräsin aamulla ja pyyhkiessä paperiin jäi punaista, hailakkaa väriä. Olin aivan varma että muutamassa päivässä sikiö poistuu itsekseen eli saan keskenmenon. Niin ei tapahtunut ja np-ultrassa näin nukkuvan elävän olion.
Ystävä kysyi itkinkö, en. En ole niin tunteellinen muiden läsnäollessa. Mutta vauvan, siis oikean neliraajaisen näkeminen masussani herätti sellaiset tunteet esiin joita en tiennyt olevan olemassakaan.
Ultrattiin vatsan päältä ja nuori lääkärineito löysi pienen heti. Rauhallisesti katseli tätä joka kuvakulmasta katsoen tietenkin onko kaikki niinkuin pitää. Ilmoitti heti että sydän sykkii oikealla tempolla. Kaikki raajat olivat paikallaan ja lääkäri sai mitat ja niskaturvotuksen mitattua. Lukema taisi olla 1,6mm eli ei normaalista poikkeava. Pituutta kokonaisuudessaan jo 7cm! Pieni köllötteli mukavasti paikallaan eikä paljoa liikkunut. Lääkäri kehottikin sitten yskimään muutaman kerran jotta saataisiin toinen hereille. Ei auttanut joten nousin ylös ja hypin muutaman kerran. Sitten tapahtui se hetki jota en osaa sanoin kuvailla. Menin takaisin makuuasentoon, ja ultraus jatkui. Ruudulla näkyi haukotteleva raajojaan venyttelevä pieni ❤️ Hän laittoi kättä suuhun ja vaihteli asentoa. Olin yksin ultrassa koska mies oli töissä eikä päässyt mukaan. Tuolla hetkellä olisi tehnyt mieli tirauttaa muutama kyynel. Onnesta. Todellisuudesta. Nyt se on totta. Masussa kasvaa ihan oikea ihana pieni vauva, johon rakastuin tuolla hetkellä.
-C
lauantai 30. toukokuuta 2015
Pieni rakkaus
Lähdin ajoissa bussilla uuteen paikkaan jossa yksityinen naisten lääkärikeskus sijaitsi. Soittelin muutamaan yksityiseen lääkärikeskukseen ja päädyin sit valitsemaan tämän. Kysyin hintoja varhaisultaan. Kaikkialla sanottiin 200-260€ miinus kelakorvaukset. Pakkohan se oli mennä kun ahdisti niin paljon. Vanhahko mukavan oloinen rouva otti mut vastaan ja juteltiin ensin niitä näitä. Sit housut pois ja pöydälle. Jännitti varmaan enemmän kuin koskaan. En sisätutkimusta jännitä yhtään mut nyt oli vaan eri fiilis. Muutaman sekunnin kattelin ruutua jossa näkyi vaalea alue jonka sisässä pienempi musta soikio.
Alkio.
Siellä se oli. Lääkäri selitti mitä muuta näkyi, mutta en kyllä muista mitä kaikkea tää selitti kun olin niin shokissa. Kaikki hyvin. Vastaa viikkoja. Sydän. Se sykki. Lääkäri kysyi näänkö sykkeen. Näin sen. Positiivisesti käynti maksoikin noin 140€.
Lähdin klinikalta iloisen sekavissa fiiliksissä suoraan iltavuoroon. Laitoin miehelle viestin. Siellä oli pieni. Sen sydän sykki. Mies meni varmaan shokkiin töissä. Sain aika tylyn vastauksen ja hetken päästä sit vähän iloisempia viestejä perään.
Neuvolaan varasin samalla ajan kun varhaisultraan. Se oli seuraavalla viikolla. Neuvolatäti oli oikein mukava, vaikka siitäkin käynnistä meni paljon ohi. Jotain että ens kerralla pitää itse mitata verenpaine, paino ja pissatesti tehdä ennen varsinaista käyntiä. No, siihen on vielä aikaa.
Sanoinkin itse, että eihän sitä tiedä vielä jatkuuko tätä raskaus.
Oon vieläkin aika sekavissa fiiliksissä. Muutama kaveri tietää asiasta. Vanhemmille ei olla vielä kerrottu mitään, vaikka tekis mieli joka päivä soittaa äidille. Oon suunnitellut mitä sanon, miten kerron.
Haluaisin olla onnellinen, iloita ja riemuita tästä ihmeestä. En uskalla. Pelkään että tää menee poikki. Pelkään että löytyy downin syndrooma tai joku muu. En uskalla akaa nauttia tästä kun tuntuu tosiaan että yksin oon asian kanssa. Mies ei ole sisäistänyt tätä ollenkaan. Meidän matkustelu oli ainakin nyt kuulemma tässä. Ei enää ikinä päästä mihinkään ulkomaille. Niin että elämä on ohi nyt vai? Milloin mä uskallan iloita tästä pienestä rakkaudesta..
-C
Alkio.
Siellä se oli. Lääkäri selitti mitä muuta näkyi, mutta en kyllä muista mitä kaikkea tää selitti kun olin niin shokissa. Kaikki hyvin. Vastaa viikkoja. Sydän. Se sykki. Lääkäri kysyi näänkö sykkeen. Näin sen. Positiivisesti käynti maksoikin noin 140€.
Lähdin klinikalta iloisen sekavissa fiiliksissä suoraan iltavuoroon. Laitoin miehelle viestin. Siellä oli pieni. Sen sydän sykki. Mies meni varmaan shokkiin töissä. Sain aika tylyn vastauksen ja hetken päästä sit vähän iloisempia viestejä perään.
Neuvolaan varasin samalla ajan kun varhaisultraan. Se oli seuraavalla viikolla. Neuvolatäti oli oikein mukava, vaikka siitäkin käynnistä meni paljon ohi. Jotain että ens kerralla pitää itse mitata verenpaine, paino ja pissatesti tehdä ennen varsinaista käyntiä. No, siihen on vielä aikaa.
Sanoinkin itse, että eihän sitä tiedä vielä jatkuuko tätä raskaus.
Oon vieläkin aika sekavissa fiiliksissä. Muutama kaveri tietää asiasta. Vanhemmille ei olla vielä kerrottu mitään, vaikka tekis mieli joka päivä soittaa äidille. Oon suunnitellut mitä sanon, miten kerron.
Haluaisin olla onnellinen, iloita ja riemuita tästä ihmeestä. En uskalla. Pelkään että tää menee poikki. Pelkään että löytyy downin syndrooma tai joku muu. En uskalla akaa nauttia tästä kun tuntuu tosiaan että yksin oon asian kanssa. Mies ei ole sisäistänyt tätä ollenkaan. Meidän matkustelu oli ainakin nyt kuulemma tässä. Ei enää ikinä päästä mihinkään ulkomaille. Niin että elämä on ohi nyt vai? Milloin mä uskallan iloita tästä pienestä rakkaudesta..
-C
tiistai 5. toukokuuta 2015
Kaksi viivaa
Olen ajatellut elämää parin päivän aikana enemmän kuin koskaan. Olen ajatellut tulevaisuutta, haaveillut, pelännyt, itkenyt, helpottunut. Tunteet on pinnassa enkä tiedä ajattelenko asioista hyvää vai pahaa.
Todella vahva tunne, että kyseessä on kohdunulkoinen tai tuulimunaraskaus, joten en elättele toiveita vielä ennenkuin saan varmistuksen sykkiikö sydän. Hetki pitääpi odotella ennenkuin varaan varhaisultran. Joten epätiedossa mennään vielä viikko ainakin.
Tupakanpolton pitää loppua. Nyt oon polttanut ehkä viisi päivässä. Eihän se onneks kauheasti ole, mutta en kyllä halua ollenkaan saastuttaa pientä. Pientä? Hui en kertaakaan ole edes ääneen sanonut noin. Tuntuu muuten liian todelliselta..
Päivä kerrallaan, tosin ne tuntuu menevän nyt todella hitaasti..
-C
perjantai 1. toukokuuta 2015
Harhaa
Apteekista ostettu Elivo- merkkinen raskaustesti. Ohjeen mukaan tehty. Kontrolliviiva on vaaleampi kuin testiviiva. (?!) mitä se tarkoittaa?
Testasin vappuaattona seitsemän aikaan aamulla ennen töihin lähtöä. Tein testin, kävin tupakalla ja palasin tuijottamaan tota.
Yritin googlata miksi kontrolliviiva jää hailakammaksi. Jossain luki että viallinen tulos, ja ton testin paketissa luki ettei viivojen tummuuksilla ole merkitystä.
Eilinen työpäivä meni ihan huurussa, en muista siitä lähes mitään. Kotiin päästyä oli pakko tehdä toinen paketissa ollut testi. Sama tulos. Vein sen miehelle. Hän kysyi mitä se meinaa. Sanoin olevani raskaana. Ihan totta, ei mikään vitsi.
No meni mun vappusuunnitelmat uusiksi ja lähdinkin kaverin kanssa lastenvahdiksi kolmelle pikkuselle. Tiedän että olin koko illan poissaoleva, vaikka olinkin läsnä yhteisissä leikeissä ja tekemisissä.
Tää on todella outo fiilis.
En tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa, koska en saanut mieheltä sellaista reaktiota mitä oisin toivonut. Teen varmaan vielä muutaman digitaalisen testin ja odottelen pari päivää. Vahvasti sellainen tunne että tästä ei lasta tule? En osaa selittää mutta todella oudon varma fiilis että on tuulimuna tai kohdunulkoinen tjsp.
-C
maanantai 27. huhtikuuta 2015
Twenty something
Olen iloinen. Mies sai vakkarityön tän pikkukeikan jälkeen. Tai oikeestaan sen paikan pomo suositteli miestä naapurifirmaan samantyyppisen työhön. Mies soitti ja sai työn.
Aikamoinen pulla on miehellä aina. Asiat menee ja järjestyy aivan kuten hän haluaa.
Mä oon aika masentunut. En odota edes viikonloppuja, ne taitaa eniten ahdistaa. Voisin olla vaan töissä kokoajan. Fakta on se, että ihmisten kanssa työskennellessäni ajatukset pysyy hyvin kasassa. Sittenku tuun kotiin meen sellaseen koomaan eikä mikään oikeen kiinnosta. Teen ruuan ja sit löhöön. Sit nukkumaan ja uus päivä voi alkaa. Aamulla oon yleensä hyvällä tuulella, käyn salilla ja meen töihin. Hyvällä tuulella oon siihen asti kun lähden kotiin. Tätä päivästä toiseen..
Kirjottelin taas kauan sitten nuo aiemmat ja taas mieli on sekaisin. Tänään kp 33. Ei kuukautisia. Rinnat todella kipeät. Eipä muita oireita tai sitten kuvittelen vaan sellaisia.
Odotan että ne nyt alkaisi! Ärsyttää.. Tiedän ettei tää kroppa toimi ihan ittekseenkään yhtäkkiä vuosien jälkeen. Vappukin tulee ihan just että voisivat nyt vaan tulla jo.
Voi että tätä.
-C
Aikamoinen pulla on miehellä aina. Asiat menee ja järjestyy aivan kuten hän haluaa.
Mä oon aika masentunut. En odota edes viikonloppuja, ne taitaa eniten ahdistaa. Voisin olla vaan töissä kokoajan. Fakta on se, että ihmisten kanssa työskennellessäni ajatukset pysyy hyvin kasassa. Sittenku tuun kotiin meen sellaseen koomaan eikä mikään oikeen kiinnosta. Teen ruuan ja sit löhöön. Sit nukkumaan ja uus päivä voi alkaa. Aamulla oon yleensä hyvällä tuulella, käyn salilla ja meen töihin. Hyvällä tuulella oon siihen asti kun lähden kotiin. Tätä päivästä toiseen..
Kirjottelin taas kauan sitten nuo aiemmat ja taas mieli on sekaisin. Tänään kp 33. Ei kuukautisia. Rinnat todella kipeät. Eipä muita oireita tai sitten kuvittelen vaan sellaisia.
Odotan että ne nyt alkaisi! Ärsyttää.. Tiedän ettei tää kroppa toimi ihan ittekseenkään yhtäkkiä vuosien jälkeen. Vappukin tulee ihan just että voisivat nyt vaan tulla jo.
Voi että tätä.
-C
lauantai 14. maaliskuuta 2015
Dream nineteen
Unelmoin. Mä unelmoin "paremmasta" elämästä. Vaikka kaikki on näennäisesti hyvin, on ajatukset niin eri levelillä ulkoisen habituksen kanssa. En tiiä onko se itsekkyyttä että halutaan asioita. Kehitysmaissa on asiat todella huonosti, ja täällä mä istun sohvalla ja Haluan lapsen. What?
Elämässä pitää olla tavoitteita. Odotan vaan että sellainen tavoite ilmestyisi myös duunirintamalla. Kysyin mieheltä missä hän näkee meidät viiden vuoden päästä.
Vastaukset:
-lapsi tai kaksi
-oma kämppä
-molemmilla hyvät vakituiset työpaikat
-riittävä toimeentulo
-parempi fyysinen kunto ja terveys
Täytyy olla iloinen ja onnellinen siitä että ajatellaan oikeesti samalla tavalla ja tavoitellaan samoja asioita. Nyt tietenkin tärkeimpänä miehen täytyy saada koulu/duunirintamalla asiat kuntoon.
Alkaa ehkä pikkuhiljaa asiat järjestyä. Mies menee maanantaina töihin. Väliaikaisesti sai sellaisen duunin että tulee eri mittaisia keikkoja, pari päivää tai pari kuukautta.
Ei mun tuloilla tosiaan elätetä edes kahta ihmistä. Tää johtuu tasan siitä että vuokraan, laskuihin ja alkoholiin menee rahaa. Eikä syödä makaronilaatikkoa. Tiedostan että haluan itsekin syödä vähän vaihtelevampaa "parempaa" ruokaa. Rakastan liikaa rasvaisia ruokia. Money, money, money..
Kaks kuukautta on tultu käytyä kuntosalilla 1-4 kertaa viikossa. Syön samalla tavalla kuin aiemmin, joten sitä pitäs fiksailla vielä. Tuloksia, no, niitä ei kyllä ole. En huomaa mitään eroa missään! Kovempaa treeniä ja terveellisempää ruokaa. En lannistu tästä kyllä varmasti jotain on tapahduttava kun aiemmin ei tullut liikuttua kun sohvalta jääkaapille. Haluan kiloja pois, mutta se onkin luultua hankalampaa. :(
Jos kroppa alkaa toimia kun kilot lähtisi! En (vielä) ole sairaalloisen lihava tai sinne päinkään, mutta on ylimääräistä tullut vuosien varrella. Oon 171cm ja massaa.. ~83kiloa.. Paino vaihtelee 81-85 kilon välillä. Semmoinen 15 kiloa voisin heti lahjoittaa jollekin. Sitä vaan ihmettelen, että lääkärit ovat sanoneet ovuloimattomuuden johtuvan painosta, mutta kyllä tätäkin isommat ovuloi ihan normaalisti?
-C
Elämässä pitää olla tavoitteita. Odotan vaan että sellainen tavoite ilmestyisi myös duunirintamalla. Kysyin mieheltä missä hän näkee meidät viiden vuoden päästä.
Vastaukset:
-lapsi tai kaksi
-oma kämppä
-molemmilla hyvät vakituiset työpaikat
-riittävä toimeentulo
-parempi fyysinen kunto ja terveys
Täytyy olla iloinen ja onnellinen siitä että ajatellaan oikeesti samalla tavalla ja tavoitellaan samoja asioita. Nyt tietenkin tärkeimpänä miehen täytyy saada koulu/duunirintamalla asiat kuntoon.
Alkaa ehkä pikkuhiljaa asiat järjestyä. Mies menee maanantaina töihin. Väliaikaisesti sai sellaisen duunin että tulee eri mittaisia keikkoja, pari päivää tai pari kuukautta.
Ei mun tuloilla tosiaan elätetä edes kahta ihmistä. Tää johtuu tasan siitä että vuokraan, laskuihin ja alkoholiin menee rahaa. Eikä syödä makaronilaatikkoa. Tiedostan että haluan itsekin syödä vähän vaihtelevampaa "parempaa" ruokaa. Rakastan liikaa rasvaisia ruokia. Money, money, money..
Kaks kuukautta on tultu käytyä kuntosalilla 1-4 kertaa viikossa. Syön samalla tavalla kuin aiemmin, joten sitä pitäs fiksailla vielä. Tuloksia, no, niitä ei kyllä ole. En huomaa mitään eroa missään! Kovempaa treeniä ja terveellisempää ruokaa. En lannistu tästä kyllä varmasti jotain on tapahduttava kun aiemmin ei tullut liikuttua kun sohvalta jääkaapille. Haluan kiloja pois, mutta se onkin luultua hankalampaa. :(
Jos kroppa alkaa toimia kun kilot lähtisi! En (vielä) ole sairaalloisen lihava tai sinne päinkään, mutta on ylimääräistä tullut vuosien varrella. Oon 171cm ja massaa.. ~83kiloa.. Paino vaihtelee 81-85 kilon välillä. Semmoinen 15 kiloa voisin heti lahjoittaa jollekin. Sitä vaan ihmettelen, että lääkärit ovat sanoneet ovuloimattomuuden johtuvan painosta, mutta kyllä tätäkin isommat ovuloi ihan normaalisti?
-C
perjantai 27. helmikuuta 2015
Eighteen. 10 Thoughts
Juttuja elämästä.
1. Yöpöydälläni on aina oltava nenäliina sekä vesipullo. Viimeisenä asiana ennen nukkumaanmenoa otan pari kulausta vettä.
2. Kun menen vessaan, sylkäisen vessanpönttöön ensin. Sama kuin pesen kädet tai nään edes vettä. Jotenkin olen ehdollistanut sylkirauhaset niin että syljen eritys lisääntyy kun nään vettä. Pakko vaan sylkäistä.
3. Työhöni kuuluu se, että myy itseään eli näyttää hyvältä. En kuitenkaan ole kiinnostunut siitä miltä näytän töissä, vaan laitan itseäni enemmän vapaa-aikana.
4. Rakastan leipomista. Teen sekä suolaisia että makeita herkkuja, mutta en välitä makeasta itse ollenkaan.
5. Nenäni aavistaa alkavat kuukautiset, ja alkaa vuotaa verta pari päivää ennen niitä! Ei toki aina.
6. Näin pienenä kauhuelokuvan, jossa paksu piikki tungettiin naisen kaulaan. Tästä jäi neula- ja piikkikammo. Edes tän kirjoittaminen kauhistuttaa.
7. Olen useasti nähnyt hypnokogisen hallusinaation, eli jotenkin alitajunta kuvittelee tilanteen ennenkuin se tapahtuu, mutta tilanne ei menekään niin kuin olen tässä valvetilassa asian nähnyt. Vaikea selittää, mutta en usko mihinkään epäluonnolliseen. Tämä ei ole siis. Jotenkin mun aivot lagaa yllättävän usein :D
8. Ahdistun perjantaisin jos mies lähtee ulos ja jään yksin kotiin. Parin tunnin sisällä ahdistus muuttuu helpotukseksi ja huomaan tykkääväni yksinolosta. (voi esim. selailla blogit ja kirjoitella omia ajatuksia ihan rauhassa..)
9. Olen tarkka rahoistani. Tykkään matematiikasta. Töissä luullaankin että oon jotenkin matemaattisesti lahjakas, ja joudun usein laskea mitä omituisempia juttuja. Ja välillä en kyllä yhtään tajua koska oon hyvä plus- ja miinuslaskuissa.
10. Haluaisin kirjoittaa blogiin aina kun tulee sellainen fiilis. Aina kun tulee outoja tuntemuksia. En uskalla koska voin tehdä tätä vain yksin ollessani ettei mies tai kukaan muukaan saa tietää. Pelottaa ajatus jos joku joskus löytäisi typerät säälittävät kirjoitukset, joissa oon kärjistänyt asiat. Ja välillä tuntuu siltä että keksin juttuja. Eli suomensi sanottuna en oo varma enää mikä on ollut totta ja mikä ei.
1. Yöpöydälläni on aina oltava nenäliina sekä vesipullo. Viimeisenä asiana ennen nukkumaanmenoa otan pari kulausta vettä.
2. Kun menen vessaan, sylkäisen vessanpönttöön ensin. Sama kuin pesen kädet tai nään edes vettä. Jotenkin olen ehdollistanut sylkirauhaset niin että syljen eritys lisääntyy kun nään vettä. Pakko vaan sylkäistä.
3. Työhöni kuuluu se, että myy itseään eli näyttää hyvältä. En kuitenkaan ole kiinnostunut siitä miltä näytän töissä, vaan laitan itseäni enemmän vapaa-aikana.
4. Rakastan leipomista. Teen sekä suolaisia että makeita herkkuja, mutta en välitä makeasta itse ollenkaan.
5. Nenäni aavistaa alkavat kuukautiset, ja alkaa vuotaa verta pari päivää ennen niitä! Ei toki aina.
6. Näin pienenä kauhuelokuvan, jossa paksu piikki tungettiin naisen kaulaan. Tästä jäi neula- ja piikkikammo. Edes tän kirjoittaminen kauhistuttaa.
7. Olen useasti nähnyt hypnokogisen hallusinaation, eli jotenkin alitajunta kuvittelee tilanteen ennenkuin se tapahtuu, mutta tilanne ei menekään niin kuin olen tässä valvetilassa asian nähnyt. Vaikea selittää, mutta en usko mihinkään epäluonnolliseen. Tämä ei ole siis. Jotenkin mun aivot lagaa yllättävän usein :D
8. Ahdistun perjantaisin jos mies lähtee ulos ja jään yksin kotiin. Parin tunnin sisällä ahdistus muuttuu helpotukseksi ja huomaan tykkääväni yksinolosta. (voi esim. selailla blogit ja kirjoitella omia ajatuksia ihan rauhassa..)
9. Olen tarkka rahoistani. Tykkään matematiikasta. Töissä luullaankin että oon jotenkin matemaattisesti lahjakas, ja joudun usein laskea mitä omituisempia juttuja. Ja välillä en kyllä yhtään tajua koska oon hyvä plus- ja miinuslaskuissa.
10. Haluaisin kirjoittaa blogiin aina kun tulee sellainen fiilis. Aina kun tulee outoja tuntemuksia. En uskalla koska voin tehdä tätä vain yksin ollessani ettei mies tai kukaan muukaan saa tietää. Pelottaa ajatus jos joku joskus löytäisi typerät säälittävät kirjoitukset, joissa oon kärjistänyt asiat. Ja välillä tuntuu siltä että keksin juttuja. Eli suomensi sanottuna en oo varma enää mikä on ollut totta ja mikä ei.
perjantai 23. tammikuuta 2015
Seventeenth section
Voiko ihminen olla näin katkera kuin minä? Äääääääää.
Pystynkö koskaan iloitsemaan muiden puolesta kun kyse on lapsista. Sain kuulla (tai oikeestaan nähdä Facebookissa) uudesta vauvauutisesta. Meni taas plasmat ihan sekaisin. Mietin, kuinka tämä pariskunta valittaa ettei koskaan ole rahaa. Mies jäi työttömäksi syksyllä. Nyt heillä on niin tiukkaa. Ai että vastaus kaikkeen onkin sitten vauva? Hmm.. Tämä pari on ollut yhdessäkin vasta hiukan yli vuoden. Kaikkea negatiivista liikkuu päässä. "Ei tuu kestämään suhde" en voi tietenkään sanoa ääneen mutta oon niin kateellinen. Huoh.
Päätin olla tykkäämättä ultrakuvasta facebookissa. Enkä onnittele. Ehkä ne 125 tykkäystä ja kasa onnitteluja riittää. Nyt tiedän sen etten tahdo kuuteen kuukauteen nähdä tätä pariskuntaa. En sitä mahaa, enkä kuulla tulevista ostoista ja onnellisuudesta. Kylmääkö? Juu. Ei jaksa ja kestä katella sellaista mitä ei itse voi saada. Asia josta aina joku jaksaa kysyä, mutta en uskalla vastata suoraan. En voi kertoa kenellekään. "Ei me vielä hankita lapsia." End of story.
Noh, iloisempiien asioihin. Saatiin töihin joulukuussa lappusia, joilla saisi kauppakeskuksen kuntosalille kaksi viikkoa ilmaista treeniaikaa. Vilkasin lappua alussa, mutta innostuttiin sitten kahden työkaverin kanssa jutustelemaan asiasta enemmän. Meilläkin osa työntekijöistä on barbienukkeja, laihoja ja kauniita. Taitaa olla viitisen vuotta siitä kun lopetin salilla käymisen. Siitä onkin sit tullut parikyt kiloa. Mutta mutta, haettiin ilmaiskortit ja voi juku kun tekeekin hyvää hikoilla kunnolla. Ja vielä on siihen on seuraa! Eivätkä nääkään onneks ole keijukaisia :) Ruokavalio on mikä on edelleen. Ihan ok, turhan paljon hiilareita varmasti. Vettä juon 3 litraa päivässä. Apua miten rankkaa se onkaan.. Saa juosta vessassa kokoajan. Tuntuu siltä että aineenvaihdunta ei ole enää niin hidasta. Katotaan jos tää kroppa lähtis jotenkin luonnollisesti toimimaan (..ovulaatio) ihan painonpudotuksella ja kiinteytymisellä. Uskon että mielikin paranee siinä samassa.
Joku taitaa olla kyllä ruokavaliossa pielessä kun pierettää niin paljon? :D siis kauheeta, tuntuu että kotonakin kun joutuu pidättelemään kiristää se hermoja. Musta on tullut kiukkusempi selkeesti.
-C
Pystynkö koskaan iloitsemaan muiden puolesta kun kyse on lapsista. Sain kuulla (tai oikeestaan nähdä Facebookissa) uudesta vauvauutisesta. Meni taas plasmat ihan sekaisin. Mietin, kuinka tämä pariskunta valittaa ettei koskaan ole rahaa. Mies jäi työttömäksi syksyllä. Nyt heillä on niin tiukkaa. Ai että vastaus kaikkeen onkin sitten vauva? Hmm.. Tämä pari on ollut yhdessäkin vasta hiukan yli vuoden. Kaikkea negatiivista liikkuu päässä. "Ei tuu kestämään suhde" en voi tietenkään sanoa ääneen mutta oon niin kateellinen. Huoh.
Päätin olla tykkäämättä ultrakuvasta facebookissa. Enkä onnittele. Ehkä ne 125 tykkäystä ja kasa onnitteluja riittää. Nyt tiedän sen etten tahdo kuuteen kuukauteen nähdä tätä pariskuntaa. En sitä mahaa, enkä kuulla tulevista ostoista ja onnellisuudesta. Kylmääkö? Juu. Ei jaksa ja kestä katella sellaista mitä ei itse voi saada. Asia josta aina joku jaksaa kysyä, mutta en uskalla vastata suoraan. En voi kertoa kenellekään. "Ei me vielä hankita lapsia." End of story.
Noh, iloisempiien asioihin. Saatiin töihin joulukuussa lappusia, joilla saisi kauppakeskuksen kuntosalille kaksi viikkoa ilmaista treeniaikaa. Vilkasin lappua alussa, mutta innostuttiin sitten kahden työkaverin kanssa jutustelemaan asiasta enemmän. Meilläkin osa työntekijöistä on barbienukkeja, laihoja ja kauniita. Taitaa olla viitisen vuotta siitä kun lopetin salilla käymisen. Siitä onkin sit tullut parikyt kiloa. Mutta mutta, haettiin ilmaiskortit ja voi juku kun tekeekin hyvää hikoilla kunnolla. Ja vielä on siihen on seuraa! Eivätkä nääkään onneks ole keijukaisia :) Ruokavalio on mikä on edelleen. Ihan ok, turhan paljon hiilareita varmasti. Vettä juon 3 litraa päivässä. Apua miten rankkaa se onkaan.. Saa juosta vessassa kokoajan. Tuntuu siltä että aineenvaihdunta ei ole enää niin hidasta. Katotaan jos tää kroppa lähtis jotenkin luonnollisesti toimimaan (..ovulaatio) ihan painonpudotuksella ja kiinteytymisellä. Uskon että mielikin paranee siinä samassa.
Joku taitaa olla kyllä ruokavaliossa pielessä kun pierettää niin paljon? :D siis kauheeta, tuntuu että kotonakin kun joutuu pidättelemään kiristää se hermoja. Musta on tullut kiukkusempi selkeesti.
-C
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)