Vauva-arki

Oon perus negatiivinen ihminen. Selasin vanhoja juttuja läpi ja niistä ihan paistaa sellainen pessimistisyys. Tai sit mä kirjoitan vaan sellaiseen sävyyn, en tiedä.

Tämä vuosi on ollut elämäni antoisin! Viime vuoden lopulla jäädessäni äitiyslomalle en voinut kuvitellakaan mitä vuosi voi tuoda tullessaan.
Alku oli tietenkin haastava, uusi pieni elämänalku joka onkin yhtäkkiä kokoajan siinä. Alussa niin avuttomana, pienenä, kauniina. Josta niin nopeassa ajassa on kasvanut valloittava pieni mies.
Oma lapsi on aina kaunein, rakkain ja täydellisin. Kyllä saa hymyn huulille kun jokaisella kauppareissulla joku tulee juttelemaan meidän pienelle. Hymypojaksi haukkuvat.
Pakko myöntää että ihanat hymykuopat on poika perinyt isältään.

Meillä noustiin seisomaan ajoissa, 7kk ikäisenä suunnilleen. Monta monta kuukautta harjoittelua ja kärryn työntämistä, tukia vasten kävelyä se vei. Nyt hän kävelee! Mä en voi muuta kuin hämmästellä. Viikossa kävely on vielä kehittynyt tosi hyväksi. Sanoinkin miehelle että tämä kehitys on nyt jotenkin hirveen iso askel mulle. Vauva kasvaa isoksi, muuttuu taaperoksi. Sit puheen kehitys on varmaan sit toinen jota jään pitkäks aikaa ihmettelemään.

Poika ymmärtää ihan hirveesti sanoja. Osaa hakea autot, pallot, kärryt jne. Hän tunnistaa tutut ihmiset  ja kasvot. Hymyilee ja juttelee kovasti.
Käydään tossa vieressä torstaisin kerhossa ja ihana nähdä kaikkia muita pieniä jotka kehittyy hurjaa vauhtia.

Viime kuukausina mun kierrot on vaihdellut 26-32 päivän välillä. Eka oli pidempi kierto, sit seuraavan ton 26 päivää. Marraskuun alussa en ollut edes kalenteriin katsonut. Sit siinä ehkä viidennen päivän paikkeilla aattelin ihan huvin vuoksi tehdä ovistestillä testin. Itseasiassa katoin emmerdalee aamupäivästä ja siinä joku naikkonen teki testin.
Kaks viivaa tuli, joo. Aika samanpaksuisia. Katoin kalenterista että oli joku kp26 menossa.
En miettinyt tätä sen kummemmin, kun sit mies muutaman päivän päästä kyseli että millos viimeiset kuukautiset olikaan. Katoin kalenterista että 10.10 oli viimeks alkanut, sanoinkin sille että varmaan pidempi kierto vaan menossa.

No eipä ollut. La 12.11 tehtiin sit yhdessä raskaustesti ja menin laittamaan pojalle ruuan. Mies jäi sitä vessaan tutkailemaan. No eipä se osannut siitä mitään sanoa kun ei osannut tulkita ollenkaan mitä kaksi viivaa tarkoittaa.

Alkujärkytyksestä selvinneenä odotetaan toista lasta innolla!
Käytiin varhaisultrasaa rv 7+1 jolloin alkio vastasi viikkoja 7+4
Eka neuvolakäynti myös takana. Sinne otin pojan mukaan ja meidän neuvolantäti oli harmillisesti jäänyt pidemmäksi aikaa pois. Ihan uusi, vastikään siellä aloittanut neuvolantäti ei ihan kaikesta ollut kartalla- enkä minäkään. Vuodessa oli paljon muuttunut.
Esimerkiksi ultra-ajat varataan nyt neuvolasta lähetteellä? Ekassa muistan itse soittaneeni ajat.
Tää jäikin nyt hieman epäselväksi enkä oo varma laittoiko tää uusi niitä lähetteitä. Antoi mulle nimittäin lapun jossa oli numerot, ja kun soitin itse niin siellä sanottiin että neuvolasta ne varataan. Odotellaan nyt viikko että tuleeko ne ajat vai ei :)
Kuitenkin, olen onneni kukkuloilla. Heinäkuussa meitä sit onkin neljä mikäli kaikki menee hyvin. Mies sanoi muutama päivä sitten ettei ois voinut ikinä kuvitella olevansa kahden lapsen isä. Hän on ainoa lapsi ja ajatteli myös pojan jäävän meidän ainokaiseksi.
Toisin saattaa käydä. Paljon rakkautta!!


-C

iso pieni mies

Pojalla tuli ikää 7kuukautta, ja ajattelin ihan omaksi muistelmaksikin kirjoittaa meidän päivärytmiä ylös. On meillä jo muutamat kuukaudet ollut samantyyppinen rytmi, joka tosin hiukan vaihtelee. Joskus aamupäikkärit on kello 10 ja toisina päivinä vasta yhden aikaan.

6.25 kuuluu ääntä pojan huoneesta. Molemmat makkarin ovet ovat auki, jotta kuulen kun hän heräilee. Omaan huoneeseen siirtyminen tapahtui 7kk kieppeillä. Lähinnä halusin kokeilla pystynkö itse nukkumaan syvempää unta, ja jos vauvan heräilyt vähenisi omassa rauhassa. Pojalla tuli tavaksi heräillä itkeskelemään kun me miehen kanssa siirrymme puolen yön aikaan makkariin.
Ja sit sen lisäksi vielä kerran tai kaksi tissille.
No mutta, haen pojan meidän sänkyyn ja imetän kyljelleni. Hyppään vielä toiselle puolelle ja poika jää meidän väliin. Irroittaa itse otteen syötyään ja kääntää kylkeä. Uni jatkuu.

9.00 joku repii äitiä tukasta ja yrittää kiivetä päälle. Vilkaisen yöpöydällä olevasta puhelimesta kelloa ja nousen ylös. Nukun alasti joten vetäsen paidan päälle.
Nostan pojan ylös ja mennään vaipanvaihtoon.
Sen jälkeen tuon pojan olkkariin matolle lelujen keskelle ihmettelemään. Tai lähinnä tuo juttelee, puree, hakkaa ja rummuttaa leluja minkä kerkeää.
Laitan kahvin tippumaan ja menen itse pesemään hampaat ja aamupissalle.


Voi aww kun kuulostaa mukavalta tuo ylempänä kirjoitettu 7kk päivärytmi, joka harmillisesti on jäänyt vain aamuun. Höh. Ois ollut kiva lukea pidemmällekin päivään. Siis miten ei voi muistaa ihan parin  kuukauden takaisia juttuja!?

Nyt ikää jo 9kk! Hui että aika on lentänyt. Nyt herätään 7-9 aikaan, yösyönnit ja itseasiassa koko imetys on jo päättynyt. Haen kyllä pojan omasta huoneestaan meidän väliin nukkumaan edelleen joskus aamuyöstä. Enää ei vaan köllötellä sängyssä pitkään, vaan täytyy heti lähteä maitoa ja aamupuuroa laittamaan.  Päiksyt n. 11 aikaan. Ja kotona nukkuessa 1,5h joka on meidän todella vähän nukkuvalle pojalle tosi hyvin!

7-9 kuukauden välissä meillä on mielestäni isoin harppaus kehityksessä tapahtunut.
Puolen vuoden kieppeillä istuminen oli vielä aika huteraa, mutta 7kk ikäisenä poitsu oppi ottamaan käsillä hyvin tukea molemmin puolin. Konttaamisen poika oppi yhdessä päivässä. Pitkään vain napansa ympäri pyörinyt poika tajusi nostaa pyllynsä ylös ja siinä hetki venkutettiin edestakas. Nopsaa siitä sit lähdettiin liikkeelle. Seuraavana päivänä konttaus jatkui innokkaasti ja perille päästyään hän istahti paikoilleen. Varmasti maailma alkoi näyttää erilaiselta hiukan korkeammalta. Viikon sisällä tästä pikkunen oppi sit nousemaan seisomaan. Voi kuinka mua pelottikin silloin.
Huterasti ylös ja sit vahingossa päästi irti ja kaatuilua oli varmaan viikon. Sit hän oppikin jo itse laskeutumaan varovasti.

Tällä hetkellä meno on hurjapäistä! Vähään aikaan ei ole kaatuilua ollut, joten kaikkialle mennään ja kovaa. Tukea vasten kävelee ja kaikki tasot ja laatikot availlaan. Ei- sana aiheuttaa vaan hymyä eikä sitä tosiaan totella. Poika ostaa näyttää missä lamppu on. Tunnistaa jo hyvin tuttuja henkilöitä, mutta ehdoton ykkönen on äiti. Ja eka sanakin oli äiti. Pari päivää "äitä äitä äitä"- toistelua ennenkuin onnistui kunnolla. Toiseksi sanaksi sanoisin kakka :D

En kyllä voi uskoa miten vauhdilla nää 9kk ovat menneet! Ens viikolla menen lauantaina töihin ja poika jää isänsä kanssa. Enemmän mua se jännittää kuin tuleva työpäivä.


-C

Kemiallinen raskaus

Ihankuin olisi paljon ja kaikkea tapahtunut vaikkei olekaan. Arki rullaa. Mies "lusi" jo kesälomansa, ja nyt ollaan pojan kanssa kaksin päiväsaikaan. Paras hetki päivässä on ehdottomasti aamu, jolloin heräillään poitsun kanssa vierekkäin. Nykysin joku vetää tukasta tai yrittää kiivetä päälle. Aina hän on mahallaan ihmettelemässä maailmaa. Heräsin yks aamu siihenkin että yks alkoi imeä tissiä omatoimisesti :D

Olisko se ollut viikko ennen juhannusta kun satuin vilkaisemaan kalenteriin ja näytti olevan kiertopäivä 12. Kaivoin kaapista ovulaatiotestin ja omaksi hämmästykseksi siihen pärähti heti plussa! Imetän tosiaan edelleen, toki ollaan kiinteitä alettu maistelemaan. Niitä ei kyllä nimeksikään vielä mene. Imetys ei siis oo vähentynyt lainkaan.

Taidettiin siitä seuraavana päivänä harrastaa seksiä kun ovisplussa tuli. Juhannus meni mökkeillessä mun perheen parissa. Tultiin kaupunkiin ja mies palasi maanantaina töihin.
Maanantaina siivosin kaappia ja sieltä kurkkasi raskaustesti, vai oisko niitä ollut kaksi.
Tein sen ja sain testiin kaksi viivaa! Ööööö, kp 20. Voi surrur kun alkoi aivot raksuttaa. Olinko raskautunut jo edellisestä kierrosta kun nyt jo näkyi kaksi viivaa? Vai voiko näkyä noin aikaisin jo?

Laitoin yhdelle kaverille viestiä ja alettiin jännittää asiaa yhdessä. Kp 27 alkaen tein raskaustestin joka aamu, aina kaksi viivaa. Testiviivaan piirtyi kylläkin hailakampi viiva, ja sen vahvuus vaihteli ihan päivittäin. Yks aamu tein apteekin oman sekä netistä tilatun  halpistestin. Apteekin testiin tuli selkeät kaksi viivaa, ja toiseen todella hailakka toinen viiva. Ja siis samasta pissasta samaan aikaan mitattu.
Kp 30 tein negatiivisen testin. Kp 31 positiivisen. Ja samalla alkoi rusehtava vuoto. Päivällä tein vielä yhden testin joka näytti edelleen plussaa. Seuraavana päivänä, kp 32 alkoi normaali vuoto ja tein vielä yhden viimeisen testin, joka ei yllättänyt olemalla nega.

Viikon parin plussailu sai kyllä pään aivan sekaisin. Ehdin kauhistua, totutella, iloita, surra ja helpottua. Olen helpottunut tällä hetkellä. Ehdin googletella ja ihmetellä. Kyseessä taisi olla kemiallinen raskaus, jossa munasolu ei kiinnittynyt kohdunseinämään. Vai voiko muka muuten näkyä raskaus kahden viikon ajan tikuissa? Koskaan en ennen ensimmäistä raskautumistani ollut saanut kahta viivaa mihinkään testiin. Reilu vuoden ikäero olisi ollut kyllä vaikea paikka. Varsinkin kuin noihin aikoihin tyytymättömyys palasi poikaamme. Kiltti poika hampaiden ja kaiken uuden oppimisen myötä on tullut jälleen vaativammaksi. Tällä hetkellä vain äidin syli kelpaa kello 15 jälkeen. Nukkumaanmeno sekä nukkuminen on muuttunut vaikeammiksi. Kokoajan pitää kääntyä masulleen, just nukkumaanmennessäkin. Ja heräilyjä on nyt tullut muutama lisää yössä.
Tähän yhtälöön aloin miettiä toista, vaikka ois poika ollut jo reilu vuosikas toisen tullessa. Ja kyllä sitä muutkin ovat pärjänneet, varmasti jopa hankalampienkin lasten kanssa.

Kuitenkaan en ole ottamassa mitään hormonaalista ehkäisyä käyttöön. Toisen lapsen haluamme kyllä, jos hänet meille suodaan. Toki ikäeroa voisi olla hiukan enemmän kuin se yksi vuosi. Jospa ainakin kesä mennään näin, ja toivotaan sitten toista tulevaksi.
Mun kroppa on ilmeisesti käynnistynyt näin 25-vuotiaana? Kun ennen en ovulonut lainkaan ja nyt näyttäisi toiseenkin olevan hyvät mahdollisuudet.



-C

Hymynaamani

Voi että minulla on ihana poika.
Hymynaama joka ei turhia itkeskele. Tai, terveenä ainakaan. Kaksi kertaa hän on jo ollut sairaana.
Ekan kerran vähän päälle kolmikuisena. Mulla tuli outo fiilis että kaikki ei oo ihan hyvin, ja mittasin kuumeen. Päälle 38 astetta tais sillon ekalla mittauksella olla.
Ja sithän se nousi.. 39,9 korkeimmillaan. Mua jännitti että mitäs nyt pitäis tehdä. Nenä oli tukossa ja hengitys kuulosti vaikeahkolta. Nostettiin sänkynpääty guinnesworld records- kirjojen avulla. Natriumkloridi ja nenäfriida ahkeraan käyttöön. Nestemäinen panadol tuli haettua apteekista. Ja niin me selvittiin, kolme päivää ja kuume oli ohi.

Nyt sit viikko sitten mies tuli flunssaisena töistä kotiin. Hän pysytteli meistä kaukana muutaman päivän ajan- mitä nyt samassa sängyssä nukutaan.. Heh.
Eipä auttanut ja sairastuttiin pojan kanssa samaan aikaan flunssaan. Kuumetta ei noussut yli 38 missään vaiheessa. Nyt tää samainen flunssa on kestänyt jo viisi päivää. Toki paremmalta jo näyttää.

Jotenkin ton ensimmäisen sairastumisen myötä sekin konkretisoitui; minä olen vastuussa tästä pienen ihmisen elämästä. En vain nyt vaan aina. Kaikki tulevat oksennustaudit, ripulit, korvatulehdukset, ruhjeet ja arvet. Kaikki.
Toivon toki että selvitään hyvin hyvin vähällä, mutta kaikkeen täytyy varautua. Ja miten sydäntäraastavaa se onkaan! Voisin ottaa kaiken kivun itselleni jos hän vaan säilyy terveenä.

Poitsu oppii uutta! Voi että. Yks on oppinut vierastamaan. Vastasyntyneenä meillä kävi läheisiä päivittäin, mutta eihän tuo heppu enää näitä muista jos ei aikoihin ole nähnyt.
Jos ovikello soi, poika pysähtyy aloilleen ja etsii katseellaan mut. Ilmoitan sit meneväni avaamaan oven, tai nappaan pojan syliin ja mennään yhdessä. Ja kyllä meillä ihmetellään. Silmät suurina katellaan että kuka sieltä tulee. Tarkkaavaisesti hän katsoo ihmiset "päästä varpaisiin" ja kuuntelee miten hänelle puhutaan. Joskus sit vääntyy naama nurinpäin ja alkaa huutoitku. Mutta äidin sylissä rauhoittuu ihan hetkessä. :) Kummasti matalaääniset miehet saavat yleensä vaan hymyä ja jokeltelua aikaan.

En tiedä mitä tapahtui kun toiveeni toteutui, mutta meillä nukutaan nykyään siihen yhdeksään asti josta haaveilin. Nukkumaanmeno on 20-21 välissä ja herätään yleensä vain kerran syömään, 3-6 aikaan. Sit jatketaan unia yhdeksään asti! Tosin jokatoinen aamu herätään kaikki isin herätyskelloon. Mutta senkin jälkeen jatketaan pojan kanssa unia. Ihanaa.
Mulla on niin paljon enemmän energiaa. Aamut on parhaita. Hymynaama juttelee ja äiti nauraa. Pusutellaan ja peseydytään. Ollaan vaan. Kiireettömyys on mun juttu.

Nyt en pääse kalenterista päivää tsekkaamaan, mutta yks ihana lauantai-aamu meillä opittiin kääntymään selältä masulleen. Toki tää oli tapahtunut jo sängyssä liian pehmeän patjan takia, mutta ihan omalla matollaan oppi kääntymään. Ja sen jälkeen sitä sitten toistettiinkin monta kertaa putkeen. Eli poika kuluttaa jo enemmän kuin vain paikallaan ollen.
4kk neuvolassa oli tullut "vain" 500g painoa, pituutta kolmisen senttiä. Pitkää poikaa jo nyt veikkaavat? Nelikuisena tulee kasvussa kuulemma lähes aina joku notkahdus, yleensä painossa.

Pikkuhiljaa pitäs alkaa maistelemaan kiinteitä. Nyt ollaan vaan tissitelty ja tästä on tullut mulle tosi tärkeä juttu. Viikon päästä tulee 5kk täyteen. Poika yrittää kovasti istua, ja sylissä onkin yleensä "istuen" mutta ei osaa käsillä ottaa vielä vastaan itseään, eli huteraa on.
Helpompi se ruokailukin on aloittaa kun osataan istua itse.
Sit tuleekin ongelma: mistäs sitä oikeen aloittaisi? Sormiruokailusta vai soseista? Pitää ottaa selvää. Ite meinasin kuitenkin soseet tehdä.


-C

Kahvilakko

Vauvakateus. Voi että mikä sana.
Katoin telkkarista toisenlaisia äitejä ja järkytyin omasta reaktiosta; olin kateellinen tälle parille että saivat helpon ja kiltin vauvan. Kolmeviikkoisesta vauvasta he osasivat jo sanoa että kiltti tapaus on.
Nukkuu, syö ja kakkaa. Aattelin että oottakaa vaan pari viikkoa ja tilanne muuttuu. Ei muuttunut, kahdeksan viikkoisena oli edelleen helppo.

Mä voin sanoa suoraan että meillä on vaativa vauva. Ekana päivänä otetuista kuvista näkee jo että poika on virkeä ja tuimakatseinen.
Ensimmäiset yhdeksän viikkoa oli yhtä huutoa ja raivoomista. Aloin lukea netistä että kyseessä vois olla silent refluksi. Poju nielee paljon, ei päästä pulautteluja juurikaan. Ehkä jos heti kääntää alaspäin syönnin jälkeen. Olin jo menossa lastenlääkärille Jorviin, mutta peruin tän ajan.

Muutaman viikon vanhana nukuttiin myöhään- jopa puoleen päivään asti.
Nukkumaanmeno aikaistuu kokoajan, ja samalla herääminen. Kahdeksan aikaan on jo pakko olla unilla, sellaista väsyhuutoa usein illat.
Ja sit herätään myös seitsemältä aamulla. Voikun voitais johonkin ysiin asti nukkua, menis mun sisäisen kellon mukaan paremmin. Näillä mennään mitä on annettu.
Pari viikkoa sitten tuli käänne meidän arkeen. Aiemmin mies soitti töistä safkiksen aikaan, että millainen päivä meillä on ollut. Onko pelkkää huutoa, vai onko ollut kärsivällisempi. Yleensä vastaus oli, että pelkkää itkua ja huutoa koko aamu, pakko lähteä vaunuilemaan että sai korvat levätä. Vaunuissa poika nukkuu oikein tyytyväisenä.

Lopetin kierteen jota en edes ollut huomannut. Heti herättyämme pistin kahvit tulemaan. Ja kahvin voimalla ne päivät sit menikin. Toki söin jotain jos kerkesin. Vauvaa piti kokoajan kanniskella, sitteristä alkoi rääkyminen viiden minuutin istuskelun jälkeen. Matolla oli turha toivo pitää, sylisssäkään ei kelvannut jos en ollut kokoajan liikkeessä. Ja ton pienen michelinukon kanniskelu ei tehnyt selälle hyvää. Ihan sökönä tällä hetkellä.
Niin asiasta kukkaruukkuun, lopetin kahvin. Kokonaan.
Jo seuraavana päivänä muutos oli tapahtunut. Mulla olikin aamulla viekussa hymyilevä veijari. Odotin itkuraivareita koko päivän. Ei mitään.
Yhtäkkiä pojalla oli "malttia" nukkua parit päiväunetkin,vaikka ei mitään pitkiä pätkiä. Ennen nukkumisesta ei tullut yhtään mitään, ellei tosiaan lähdetty vaunujen kanssa ulos.

Luin sit jälkeenpäin netistä että kofeiini ei poistu vauvan kehosta samalla lailla kuin meillä aikuisilla. Mun kahvin litkimisen tuloksena kofeiini oli kertynyt vauvaan, joka aiheutti ainaisen kiukkuisuuden ja ylikierroksella olemisen. Parin kupin jälkeen mä itsekin saan jo pienet tärinät, oon kai aika herkkä kofeiinille.
Viikon jälkeen ostin sit kofeiinitonta pikakahvia kotiin, jota oon pari kuppia päivässä juonut. Eihän se tosiaan piristä mutta maistuu ihan hyvältä.
Kaikki vauvat on erilaisia. Mä luulin kuitenkin yhdeksän viikon ajan, että meillä on koliikkivauva, ja se on kestettävä. Parin viikon ajan oon miettinyt miten mun rakas on joutunut kärsimään. Ja vain minun takia. Mitä jos en ois koskaan kokeillut kahvin poisjättöä?

Nyt kaikki on hyvin. Vauva kasvaa hyvin rintamaidolla. Kilo kuukaudessa on meidän tahti, heh. Puol vuotiaana täällä taitaa olla jo 10 kiloinen vonkale.
Päikkäreiltä heräillään jokellellen ja hymyillen. Pusutellaan, jumppaillaan, ollaan sitterissä, maataan leikkimatolla, sylitellään. Vaikka poika tarvitseekin seuraa ja viihdykettä kokoajan, koen tän meidän arjen nyt just sellaiseksi kuin sen kuuluukin olla. Kun on kokenut raastavan huudon kuulemisen 24/7, osaa arvostaa tätä nykyistä tilannetta.
Pikkuinen on tosiaan jo kuusikiloinen todella virkeä ja aktiivinen otus. Huomaan milloin pojalla on nälkä, ja milloin väsyttää. Masuvaivat on helpottanut hirveästi eikä niitä olla itkeskelty enää paljoa.
Kokoajan opitaan uusia ilmeitä ja matkitaan ääniä. Matolla pitäs varmaan pitää useammin, että voi kääntyilyä harjoitella.
Odotan jo kaikkea uutta ja ihmeellisiä jota hän tuo elämäämme. <3


-C

Vauva-arki

Huppista keikkaa ja vauvalla on ikää jo kahdeksan viikkoa. Aika on mennyt nopeasti, pakko myöntää. Muutama viikko meni ennenkuin tutustuimme pojan kanssa kunnolla. Tai tarkoitan, että osaan lukea itkuja jo hieman erilailla, vaikka tosiaan niitäkin huutoja on joihin en ymmärrä syytä.

Elämä on muuttunut. Ennen laitoin kengät jalkaan ja kävelin lähikauppaan kun maito loppui. Nykyään, no, laitan miehelle viestin et tuoko maidon kun tulee. Meillä ei saa jättää vaunuja rappukäytävään, joten säilytetään niitä sisällä. Se roudaaminen rappusia pitkin..hmm, ei kiva. Eka vaunut, sitten vauva. Ja takas tullessa toisinpäin. Tietty hoitolaukku ja oma painava laukku siihen päälle. Lisäksi kaupasta tulee ostettua kassillinen tai kaksi ruokaa. Oon kyllä tehnyt pikkujutusta niin suuren, mut ulos lähteminen on vaikeaa.

Takaisin pojan ensimmäisiin päiviin. Oltiin jorvissa synnytyksen jälkeen vielä kaksi kokonaista yötä. Olin kyllä niin kypsä jo siihen huoneeseen jossa oltiin. Helpotus kun pääsi kotiin ja omaan suihkuun. Muutuin ihmisenä jo sairaalassa. Joku sisäinen kello kääntyi niin, että reagoin jokaiseen pieneenkin ääneen. Oon tavallaan 24/7 valmiustilassa, ja tunnen sisälläni etten osaa rentoutua täysin enää ollenkaan. Huomaan eron itsessäni, ja miehessä en. Hän onkin samanlainen kuin ennenkin. Nukkuu joskus päikkärit töiden jälkeen, käy kaupassa kun haluaa, näkee kavereita, on. On sellainen kuin aiemminkin. Minä en.

En tiedä onko se hyvä juttu, etten osaa enää ollenkaan rentoutua. Painoin pojan ekan elinviikon kahvin voimalla, lähes nukkumatta, vieraita viihdyttäen ja imetystä opetellen. Olin paljon puhelimessa, laittauduin joka aamu ennen pienen heräämistä, siivosin ja pyykkäsin. That's it.
Sit olin niin poikki että itkin miehelle etten jaksa enää. Suutuin itselleni, ei tämä ollut pojan vika. Ylikuormitin itseni muilla jutuilla. Ja kaikki toisteli että nuku nyt kun voit. Jaa, no mutta meidän poika ei nuku päivällä kun pikkupätkiä. Enkä osannut tai osaa vieläkään "mennä nukkumaan" kun vauva menee.

Ongelmia on ollut yhtä sun toista. Sellaisia juttuja joiden olemassaoloa en oo voinut kuvitellakaan. Liityin Facebookissa imetystuki ryhmään, sieltä on löytynyt paljon vinkkejä ja apua.
Imetys. Asia, jota pidin itsestäänselvyytenä on aiheuttanut harmaita hiuksia. Kaksi rintatulehdusta, suihkutissit, asentorajoittuneisuus, verestys, ruvet, kipu ja mitäs näitä tässä jo ollut koettavana. Pumppaan iltaisin ennen nukkumaanmenoa toisesta rinnasta "hätämaitovaran" jos vauva päättääkin vetää raivarit seuraavana päivänä. Tämän siis tehnyt muutaman kerran, oisko kolmen viikon vanhana. Siitä asti lypsämisestä on tullut iltarutiini. Jos maito ei mene seuraavaan iltaan mennessä, laitan sen minigrippussissa pakkaseen. Näin ollen voin ehkä joskus lähteä jonnekin kun vauvan ruoka on valmiina. :)

Alusta asti oikea rinta on toiminut paremmin. Vauva suosii myös tätä rintaa. Siksi syötän aina ensin vasemman rinnan, joka päättyy lähes aika kitinään, jonka jälkeen siirryn oikeaan. Meillä asustaa myöskin ahmatti, poika ei osaa lopettaa syömistä, kunnes maito pursuaa suusta tai hyvin väsyneenä nukahtaa siihen paikkaansa. Päivällä röyhtäytän aina pojan, yöllä jatketaan unia syönnin jälkeen.

Päivät ovat vaihtelevia, joskus huudetaan kaikki valveillaoloaika, ja joskus hymyillään ja jokellellaan. Poika oppii kokoajan uutta ja on upeaa seurata millainen hänestä tulee. Hän on hyvin voimakastahtoinen, tarkkaavainen, ympäristöstä kiinnostunut, virkeä, helposti loukkaantuva. Minähän kaikille kovaan ääneen kerroin kuinka ollaan miehen kanssa molemmat oltu vanhempiemme mukaan helppoja vauvoja. Syötiin, nukuttiin ja kakattiin. Ja sitähän minäkin toivoin, että helppo unelias vauva muuttaisi tänne. No, toisin kävi.
Poitsu oli ensimmäisen eläinviikkonsa "vauva" eli nukkui paljon, söi ja jatkoi nukkumista. Sen jälkeen hän sit onkin kaivannut seuraa ja virikkeitä aina hereillä ollessaan. Muuten tulee itku. Päivät alkoi mennä poikaa kanniskellessa ja hyssytellessä. Päivällä ei enää nukuta, vaikka oltais ihan rättiväsy. Tai "nukutaan" toki, siis vartin tai puolen tunnin unet ja sit yllättääkin nälkä tai masua vääntää. Poika vois syödä vaan kokoajan, mutta ei sit kuitenkaan viihdy tissillä kauaa kerrallaan. Masua vääntää ihan päivästä riippuen enemmän tai vähemmän. Pieruja tulee myöskin paljon. D-vitamiinit aloitettiin kahden viikon ikäisenä, siihen tueksi rela tabs- maitohappobakteerit, ja satunnaisesti disflatyl ilmavaivoihin syönnin jälkeen.
Siltikin rakkaus kitisee enemmän kuin on tyytyväinen. Tulee väistämättäkin sellainen olo, että mitä mä teen väärin. Mihin toista sattuu kun ei hän sitä osaa kertoa?

Rakkauden määrää ei kuitenkaan voi sanoin kuvailla. Mä olen äiti. Joku tarvitsee mua enemmän kuin ketään. Rakastan mun pikkuista.

Synnytyskertomus

Mitä pidemmälle aika menee, sitä nopeammin muistot muuttuu. Poikamme syntyi kauniiseen pakkastalveen sunnuntaina 03.01.2016
Synnytys oli ehdottomasti elämäni vaikein kokemus, vaikkakin tuntemukset olisi pitänyt kirjoittaa ylös heti, koska kokemus tuntuu nyt jo leppoisammalta kun se todellisuudessa oli.

Vuoden vaihde sujui mukavasti ystävien kanssa. Mukana oli muutama pari vuotiaskin, jotka jaksoivat käydä katsomassa raketteja, mutta nukahtivat unille jo kymmenen jälkeen. Tuli itse valvottua ehkä kolmeen asti. Sit uni vei voiton.
Uudenvuoden päivänä makoiltiin ja oltiin vaan. Käytiin mäkkärissä syömässä ja mentiin kaverille istumaan iltaa. Vointi oli hyvä, olin onnellinen ettei vauva päättänyt tulla viime vuoden puolella. Mies vitsaili illasta että "ei nyt uskalla ottaa" kun oltiin menty kuitenkin jo yli lasketun ajan.
Heitettiin porukka baariin ja jatkettiin kotiin. Kello lähestyi puolta yötä.
Mies kömpi sänkyyn ja mä menin vessaan hoitamaan iltatoimet.

Sit en ookaan ihan varma kerkesinkö nukahtaa ollenkaan, mutta alkoi ummettaa kamalasti. Pöntöllä istuen olo tuntui hyvältä, mut heti sänkyyn palattua outo paineen tuntu palasi. Kello kaksi nousin sängystä kun kipu muutti muotoaan. Nyt olin varma että supistelee. Kipu tuli aaltoina ja tuntui koko vatsasssa, pahimpana alaselän/pepun puolella.

Ei mennyt tuntiakaan kun supistukset tulivat todella usein. Otin puhelimen esiin ja laitoin ajastimen päälle. Kello oli varmaan kolme yöllä tässä vaiheessa. Alle 10 minuutin välein supisteli, oisko suurin osa ajoittunut 6-7minuutin paikkeille. Pinnallisena ihmisenä yritin epätoivoisesti meikata suppareiden välissä. Ripsarit silmiin ja mies hereille. Ilmoitin vaan että kohta synnytän, käys suihkussa niin lähdetään Jorviin.

Soitin Jorviin ja sain luvan lähteä. Oli supistellut jo tunteja säännöllisesti alle 10min välein.
Ajettiin Jorviin tyhjiä katuja pitkin. Ainoa helpotus oli auton penkinlämmitin joka osuu kivasti alaselkään. Jorvissa oli hiljaista. Ei ketään missään. Ravasin käytäviä pitkin, koska ainoa helpottava asia oli kävely. Ei pystynyt istua saati maata. Odoteltiin hetki aulassa kunnes meidät kutsuttiin sisään. Kello tais olla jotain kuus aamulla.
Mulle tehtiin sisätutkimus ja laitettiin käyrille. Tottakai, jännityksestä vai mistä lie johtuen supistelujen väli piteni. Tästä en sit muistakaan niin tarkasti, oli ainakin kohdunsuu pehmennyt ja olisinko ollut sormelle auki. Kätilö sanoi että synnytys on käynnistynyt. Nyt vaan kuumia suihkuja, lämpötyynyjä ja särkylääkettä naamaan. Meiltä kysyttiin halutaanko jäädä jo osastolle, vai mennäänkö mielummin kotiin. Kello löi kahdeksan ja kätilö vaihtui. Joka olikin hauska juttu että meillä oli nämä kaksi kätilöä myöskin päivällä ja illalla/yöllä. Täytyy nostaa hattua noille 12tunnin työvuoroille!

Lähdettiin kotiin särkylääkkeiden siivittämänä. "Lepää" oli tärkein ohje. Että on sitten voimia synnytykseen. Voin kertoa että ei tullut levättyä. Menin kuumaan suihkuun, joka ei mielestäni auttanut yhtään kipuun. Istuin jakkaralla suihkussa. Mies lähti hakemaan apteekista särkylääkkeitä lisää. Makasin kyljelläni sängyssä kunnes tuli uusi supistus. Eli noin 10minuutin välein jouduin nousemaan ja kävelin ympäri asuntoa. Kipu.. En pysty sanoin kuvailemaan miltä musta tuntui. Jokainen supistus tuntui siltä että kuolen. Varsinkin peräpäässä paineen tuntu oli ihan käsittämätön. Joku on kuvaillut supistuksia vähän niinkuin menkkakivut x100. Mun mielestä näitä ei voi edes verrata toisiinsa vaikka kovista kuukautiskivuista oon kärsinytkin.

Seuraavan kuuden tunnin ajan kävelin asunnossamme huoneesta huoneeseen. Nämä tunnit meni sellasessa "sumussa". Puhelimeen oli tullut viestejä mutta en pystynyt keskittymään edes niiden lukemiseen. Yritin syödä leivän, puolikkaan ruisleivän sain alas. Join vettä. Ja paljon. Mies nukkui sohvalla ja huikkasi vaan että herätä jos tarviit jotain. En viittiny häiritä koska tiesin ettei hän olisi voinut mitään tehdä. En siis ole mitenkään katkera :D oishan se toki ollut kiva saada itekin nukuttua.

Kolmen aikaan lähdettiin taas Jorviin. Supistukset tulivat alle viiden minuutin välein. Automatka oli kamala, istuma-asennossa oli tosi vaikea olla. Väänsin itkua. Kirjauduttiin sisään ja päästiin käyrille. Supistusten väli taas hiukan pidentyi mutta olin 4cm auki. Limatulppa irtosi myös juuri ennenkuin lähdettiin kotoa. Seuraavaksi vaihdoin sairaalavaatteet ja päästiin synnytyssaliin. Tässä vaiheessa sanoin edelleen etten tahdo muuta kivunlievitystä kuin lääkkeet ja ilokaasu. Ei missään nimessä mitään piikkejä. Huoneessa otettiin parin tunnin välein käyrät. Kävin suihkussa pallon kanssa. Sekään ei auttanut. Kello tikitti, mulla ei ollut enää mitään käsitystä päivästä tai ajasta.
Kello kahdeksan katsoin kelloa ja totesin että meillä alkaa sauna! Sekä Suomi-Kanada nuorten maailmanmestaruus kilpailu. Mut eipä se muuten ollut siinä vaiheessa mielessä. Vilkasin puhelinta. Paljon viestejä "joko hän synty?" Jne. En vastaillut viesteihin kun supparit yllätti taas. Mies katsoi netflixistä sarjoja, mua ei kiinnostanut muu kun hengissä pysyminen :D

Sain kivunlievitykseen sellaisen sähköisen härpäkkeen, joska meni läpyskät alaselkään. Aina kun supistus tuli painoin nappia ja sänköimpulssit vahvistuivat. Ilokaasua imppasin myöskin ihan siitä asti kun huoneeseen päästiin. Mies joutui muutaman kerran tyhjentämään oksennuspussin.
Mies kävi jossain vaiheessa shellillä hakemassa syötävää ja juotavaa. Eipä maistunut leipä taaskaan. Vettä sain hiukan juotua. En muista mihin aikaan tuli käsky ettei enää vettäkään. Mut kuivin suin meni loppuyö.

Kymmenen aikaan kätilö tuli katsomaan tilannetta. Olisikohan ollut 5cm auki. Eli hyvin hitaasti mentiin. Oksitosiinia sain suoneen. Se tipan laitto oli jotain niin kamalaa. En katsonut mutta mies sanoi että verta suihkusi ympäriinsä. Meni makuualusta vasemmalta puolelta ihan vereen. Siitä hetkestä lähtien en sitten käyttänyt vasenta kättä enää ollenkaan koska ällötti se tippa niin paljon. En vaan pystynyt.

Kätilö kyseli kivusta. Luulin että mulla ois korkea kipukynnys mutta ei näköjään. Jos asteikolla 4-10 pitäisi kuvailla kipua, sanoisin 10. Ellei enemmänkin. Luovutin. Pelkäsin epiduraalia sen piikin takia, mutta en pystynyt enää olla kivuissani. Synnytyskin eteni niin hitaasti. Anestesialääkäri kutsuttiin paikalle. Sain spinaali- ja epiduraalipuudutukset tasan kello 11. (Siis 23.00 illalla)
Sillä hetkellä helpotti. Nukahdin. Nukuin puolisen tuntia kunnes kivut alkoivat pikkuhiljaa palata. 45minuutin päästä kivut olivat yhtä pahat kuin ennenkin. Soitin kelloa ensimmäistä kertaa koko synnytyksessä. Sain lisää epiduraalia. Synnytyskin oli edennyt. Olin jo 8cm auki. Kätilö sanoi ettei kauaa enää mene kun päästään helppoon vaiheeseen; ponnistukseen. Hän sanoi että tuskin tunnen muuta kuin paineen tunnetta. Paskan vitut :D ponnistus vaiheeseen päästiin yhden jälkeen yöllä. Olin kokonaan auki.

Ensin ponnistin sängyllä. Supistukset tulivat varmaan minuutin välein. En osaa sano mutta kokoajan supisti. Pojan päähän laitettiin antura josta pystyttiin seuraamaan hänen sykettään. Ponnistuksista ei tullut ilmeisesti mitään kun vaihdettiin synnytysasentoa. Menin jakkaralle, ja mies istui takanani. Olin aivan sekaisin kivusta mutta kätilö osasi aika hyvin rauhoitella, ja käski olemaan hiljaa ja näin ollen sain kaiken energian kohdistettua ponnistuksiin. Pitkät 40minuuttia myöhemmin poika syntyi. Kätilö otti hänet vastaan ja nosti syliini. Poika tuntui tuolloin todella isolta. Mut autettiin takaisin sängylle, jossa istukan synnytys tapahtuisi. Verta oli jumalattomasti. Poika oli puhdas mutta muuten sitä oli joka paikassa. Katseltiin poikaa. Olihan se vaikea käsittää että tämä oli meidän oma. Ja että hän tuli kaiken taistelun jälkeen minun mahastani. Istukka syntyi nopeasti ja olikin aika iso, 670g.
Kätilö tarkasteli alapäätäni ja totesi ettei hän saa tätä korjatuksi. Lääkärin täytyi se ommella. Lääkärit olivatkin  sitten varattuina, joten mulle ilmoitettiin että poika lähtee lapsivuodeosastolle ja mä meen nukkumaan pariksi tunniksi ennen leikkausta. Kello oli jotain neljän ja viiden välillä. Mies lähetettiin kotiin. Mies laittoi meidän vanhemmille viestiä että terve täyden kympin poika on syntynyt kello 2.13.

Kätilö laittoi mulle vielä katetrin koska en luonnollisestikaan saanut käydä vessassa ennen leikkausta. Enkä varmaan olis kyllä pystynytkään. Kahdeksalta mut haettiin jostain huoneesta ja kärrättiin leikkaussaliin. Sain epiduraalia lääkärin mukaan enemmän kuin sektioissa käytetään, mutta pystyin edelleen liikuttamaan vasenta jalkaani ja tunsin alapään sörkkimisen.
Tippaan tuli jotain lääkettä ja oikeassa kädessä oli verenpainemittari. Selvisin kuitenkin tästäkin. Heräämössä vasta molemmat jalat puuttuivat kunnolla. Siellä menikin sitten pidempään kun he olivat kuvitelleet. Kun vihdoin pääsin heräämöstä mut kärrättiin osastolle ja huikattiin että poika tuodaan kohta luokseni. Mun kaikki tavarat oli varmaan ympäri Jorvia tässä vaiheessa. Joku sit metsästi mun ulkovaatteet, laukun ja sairaalakassin. Näin puhelimen ekaa kertaa pitkästä aikaa ja sinnehän oli mies laittanut viestiä että missä mahdan olla kun hän on tulossa nyt takaisin. :) Olin osastolla kahden muun mamman kanssa samassa huoneessa noin 5minuuttia kun multa tultiin kysymään otetaanko mielummin perhehuone. Sehän sopi mainiosti. Joku kärräs sit mut sekä pojan omaan rauhaan. Mies saapui sinne hetkeä myöhemmin. Otin pojan viekkuun ja aloitettiin ihmetyksen harjoittelu. Oli niin epätodellinen olo. Toki väsymys ja kaikki painoi päälle mutta en voinut olla katselematta tuota täydellistä pikkuista. Kaiken taistelun jälkeen tässä on joku, joka tarvitsee minua. Joku, joka kaipaa läheisyyttä ja rakkautta. ja sitä hän saa.