perjantai 25. maaliskuuta 2016

Kahvilakko

Vauvakateus. Voi että mikä sana.
Katoin telkkarista toisenlaisia äitejä ja järkytyin omasta reaktiosta; olin kateellinen tälle parille että saivat helpon ja kiltin vauvan. Kolmeviikkoisesta vauvasta he osasivat jo sanoa että kiltti tapaus on.
Nukkuu, syö ja kakkaa. Aattelin että oottakaa vaan pari viikkoa ja tilanne muuttuu. Ei muuttunut, kahdeksan viikkoisena oli edelleen helppo.

Mä voin sanoa suoraan että meillä on vaativa vauva. Ekana päivänä otetuista kuvista näkee jo että poika on virkeä ja tuimakatseinen.
Ensimmäiset yhdeksän viikkoa oli yhtä huutoa ja raivoomista. Aloin lukea netistä että kyseessä vois olla silent refluksi. Poju nielee paljon, ei päästä pulautteluja juurikaan. Ehkä jos heti kääntää alaspäin syönnin jälkeen. Olin jo menossa lastenlääkärille Jorviin, mutta peruin tän ajan.

Muutaman viikon vanhana nukuttiin myöhään- jopa puoleen päivään asti.
Nukkumaanmeno aikaistuu kokoajan, ja samalla herääminen. Kahdeksan aikaan on jo pakko olla unilla, sellaista väsyhuutoa usein illat.
Ja sit herätään myös seitsemältä aamulla. Voikun voitais johonkin ysiin asti nukkua, menis mun sisäisen kellon mukaan paremmin. Näillä mennään mitä on annettu.
Pari viikkoa sitten tuli käänne meidän arkeen. Aiemmin mies soitti töistä safkiksen aikaan, että millainen päivä meillä on ollut. Onko pelkkää huutoa, vai onko ollut kärsivällisempi. Yleensä vastaus oli, että pelkkää itkua ja huutoa koko aamu, pakko lähteä vaunuilemaan että sai korvat levätä. Vaunuissa poika nukkuu oikein tyytyväisenä.

Lopetin kierteen jota en edes ollut huomannut. Heti herättyämme pistin kahvit tulemaan. Ja kahvin voimalla ne päivät sit menikin. Toki söin jotain jos kerkesin. Vauvaa piti kokoajan kanniskella, sitteristä alkoi rääkyminen viiden minuutin istuskelun jälkeen. Matolla oli turha toivo pitää, sylisssäkään ei kelvannut jos en ollut kokoajan liikkeessä. Ja ton pienen michelinukon kanniskelu ei tehnyt selälle hyvää. Ihan sökönä tällä hetkellä.
Niin asiasta kukkaruukkuun, lopetin kahvin. Kokonaan.
Jo seuraavana päivänä muutos oli tapahtunut. Mulla olikin aamulla viekussa hymyilevä veijari. Odotin itkuraivareita koko päivän. Ei mitään.
Yhtäkkiä pojalla oli "malttia" nukkua parit päiväunetkin,vaikka ei mitään pitkiä pätkiä. Ennen nukkumisesta ei tullut yhtään mitään, ellei tosiaan lähdetty vaunujen kanssa ulos.

Luin sit jälkeenpäin netistä että kofeiini ei poistu vauvan kehosta samalla lailla kuin meillä aikuisilla. Mun kahvin litkimisen tuloksena kofeiini oli kertynyt vauvaan, joka aiheutti ainaisen kiukkuisuuden ja ylikierroksella olemisen. Parin kupin jälkeen mä itsekin saan jo pienet tärinät, oon kai aika herkkä kofeiinille.
Viikon jälkeen ostin sit kofeiinitonta pikakahvia kotiin, jota oon pari kuppia päivässä juonut. Eihän se tosiaan piristä mutta maistuu ihan hyvältä.
Kaikki vauvat on erilaisia. Mä luulin kuitenkin yhdeksän viikon ajan, että meillä on koliikkivauva, ja se on kestettävä. Parin viikon ajan oon miettinyt miten mun rakas on joutunut kärsimään. Ja vain minun takia. Mitä jos en ois koskaan kokeillut kahvin poisjättöä?

Nyt kaikki on hyvin. Vauva kasvaa hyvin rintamaidolla. Kilo kuukaudessa on meidän tahti, heh. Puol vuotiaana täällä taitaa olla jo 10 kiloinen vonkale.
Päikkäreiltä heräillään jokellellen ja hymyillen. Pusutellaan, jumppaillaan, ollaan sitterissä, maataan leikkimatolla, sylitellään. Vaikka poika tarvitseekin seuraa ja viihdykettä kokoajan, koen tän meidän arjen nyt just sellaiseksi kuin sen kuuluukin olla. Kun on kokenut raastavan huudon kuulemisen 24/7, osaa arvostaa tätä nykyistä tilannetta.
Pikkuinen on tosiaan jo kuusikiloinen todella virkeä ja aktiivinen otus. Huomaan milloin pojalla on nälkä, ja milloin väsyttää. Masuvaivat on helpottanut hirveästi eikä niitä olla itkeskelty enää paljoa.
Kokoajan opitaan uusia ilmeitä ja matkitaan ääniä. Matolla pitäs varmaan pitää useammin, että voi kääntyilyä harjoitella.
Odotan jo kaikkea uutta ja ihmeellisiä jota hän tuo elämäämme. <3


-C

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti