Kahvilakko

Vauvakateus. Voi että mikä sana.
Katoin telkkarista toisenlaisia äitejä ja järkytyin omasta reaktiosta; olin kateellinen tälle parille että saivat helpon ja kiltin vauvan. Kolmeviikkoisesta vauvasta he osasivat jo sanoa että kiltti tapaus on.
Nukkuu, syö ja kakkaa. Aattelin että oottakaa vaan pari viikkoa ja tilanne muuttuu. Ei muuttunut, kahdeksan viikkoisena oli edelleen helppo.

Mä voin sanoa suoraan että meillä on vaativa vauva. Ekana päivänä otetuista kuvista näkee jo että poika on virkeä ja tuimakatseinen.
Ensimmäiset yhdeksän viikkoa oli yhtä huutoa ja raivoomista. Aloin lukea netistä että kyseessä vois olla silent refluksi. Poju nielee paljon, ei päästä pulautteluja juurikaan. Ehkä jos heti kääntää alaspäin syönnin jälkeen. Olin jo menossa lastenlääkärille Jorviin, mutta peruin tän ajan.

Muutaman viikon vanhana nukuttiin myöhään- jopa puoleen päivään asti.
Nukkumaanmeno aikaistuu kokoajan, ja samalla herääminen. Kahdeksan aikaan on jo pakko olla unilla, sellaista väsyhuutoa usein illat.
Ja sit herätään myös seitsemältä aamulla. Voikun voitais johonkin ysiin asti nukkua, menis mun sisäisen kellon mukaan paremmin. Näillä mennään mitä on annettu.
Pari viikkoa sitten tuli käänne meidän arkeen. Aiemmin mies soitti töistä safkiksen aikaan, että millainen päivä meillä on ollut. Onko pelkkää huutoa, vai onko ollut kärsivällisempi. Yleensä vastaus oli, että pelkkää itkua ja huutoa koko aamu, pakko lähteä vaunuilemaan että sai korvat levätä. Vaunuissa poika nukkuu oikein tyytyväisenä.

Lopetin kierteen jota en edes ollut huomannut. Heti herättyämme pistin kahvit tulemaan. Ja kahvin voimalla ne päivät sit menikin. Toki söin jotain jos kerkesin. Vauvaa piti kokoajan kanniskella, sitteristä alkoi rääkyminen viiden minuutin istuskelun jälkeen. Matolla oli turha toivo pitää, sylisssäkään ei kelvannut jos en ollut kokoajan liikkeessä. Ja ton pienen michelinukon kanniskelu ei tehnyt selälle hyvää. Ihan sökönä tällä hetkellä.
Niin asiasta kukkaruukkuun, lopetin kahvin. Kokonaan.
Jo seuraavana päivänä muutos oli tapahtunut. Mulla olikin aamulla viekussa hymyilevä veijari. Odotin itkuraivareita koko päivän. Ei mitään.
Yhtäkkiä pojalla oli "malttia" nukkua parit päiväunetkin,vaikka ei mitään pitkiä pätkiä. Ennen nukkumisesta ei tullut yhtään mitään, ellei tosiaan lähdetty vaunujen kanssa ulos.

Luin sit jälkeenpäin netistä että kofeiini ei poistu vauvan kehosta samalla lailla kuin meillä aikuisilla. Mun kahvin litkimisen tuloksena kofeiini oli kertynyt vauvaan, joka aiheutti ainaisen kiukkuisuuden ja ylikierroksella olemisen. Parin kupin jälkeen mä itsekin saan jo pienet tärinät, oon kai aika herkkä kofeiinille.
Viikon jälkeen ostin sit kofeiinitonta pikakahvia kotiin, jota oon pari kuppia päivässä juonut. Eihän se tosiaan piristä mutta maistuu ihan hyvältä.
Kaikki vauvat on erilaisia. Mä luulin kuitenkin yhdeksän viikon ajan, että meillä on koliikkivauva, ja se on kestettävä. Parin viikon ajan oon miettinyt miten mun rakas on joutunut kärsimään. Ja vain minun takia. Mitä jos en ois koskaan kokeillut kahvin poisjättöä?

Nyt kaikki on hyvin. Vauva kasvaa hyvin rintamaidolla. Kilo kuukaudessa on meidän tahti, heh. Puol vuotiaana täällä taitaa olla jo 10 kiloinen vonkale.
Päikkäreiltä heräillään jokellellen ja hymyillen. Pusutellaan, jumppaillaan, ollaan sitterissä, maataan leikkimatolla, sylitellään. Vaikka poika tarvitseekin seuraa ja viihdykettä kokoajan, koen tän meidän arjen nyt just sellaiseksi kuin sen kuuluukin olla. Kun on kokenut raastavan huudon kuulemisen 24/7, osaa arvostaa tätä nykyistä tilannetta.
Pikkuinen on tosiaan jo kuusikiloinen todella virkeä ja aktiivinen otus. Huomaan milloin pojalla on nälkä, ja milloin väsyttää. Masuvaivat on helpottanut hirveästi eikä niitä olla itkeskelty enää paljoa.
Kokoajan opitaan uusia ilmeitä ja matkitaan ääniä. Matolla pitäs varmaan pitää useammin, että voi kääntyilyä harjoitella.
Odotan jo kaikkea uutta ja ihmeellisiä jota hän tuo elämäämme. <3


-C

Vauva-arki

Huppista keikkaa ja vauvalla on ikää jo kahdeksan viikkoa. Aika on mennyt nopeasti, pakko myöntää. Muutama viikko meni ennenkuin tutustuimme pojan kanssa kunnolla. Tai tarkoitan, että osaan lukea itkuja jo hieman erilailla, vaikka tosiaan niitäkin huutoja on joihin en ymmärrä syytä.

Elämä on muuttunut. Ennen laitoin kengät jalkaan ja kävelin lähikauppaan kun maito loppui. Nykyään, no, laitan miehelle viestin et tuoko maidon kun tulee. Meillä ei saa jättää vaunuja rappukäytävään, joten säilytetään niitä sisällä. Se roudaaminen rappusia pitkin..hmm, ei kiva. Eka vaunut, sitten vauva. Ja takas tullessa toisinpäin. Tietty hoitolaukku ja oma painava laukku siihen päälle. Lisäksi kaupasta tulee ostettua kassillinen tai kaksi ruokaa. Oon kyllä tehnyt pikkujutusta niin suuren, mut ulos lähteminen on vaikeaa.

Takaisin pojan ensimmäisiin päiviin. Oltiin jorvissa synnytyksen jälkeen vielä kaksi kokonaista yötä. Olin kyllä niin kypsä jo siihen huoneeseen jossa oltiin. Helpotus kun pääsi kotiin ja omaan suihkuun. Muutuin ihmisenä jo sairaalassa. Joku sisäinen kello kääntyi niin, että reagoin jokaiseen pieneenkin ääneen. Oon tavallaan 24/7 valmiustilassa, ja tunnen sisälläni etten osaa rentoutua täysin enää ollenkaan. Huomaan eron itsessäni, ja miehessä en. Hän onkin samanlainen kuin ennenkin. Nukkuu joskus päikkärit töiden jälkeen, käy kaupassa kun haluaa, näkee kavereita, on. On sellainen kuin aiemminkin. Minä en.

En tiedä onko se hyvä juttu, etten osaa enää ollenkaan rentoutua. Painoin pojan ekan elinviikon kahvin voimalla, lähes nukkumatta, vieraita viihdyttäen ja imetystä opetellen. Olin paljon puhelimessa, laittauduin joka aamu ennen pienen heräämistä, siivosin ja pyykkäsin. That's it.
Sit olin niin poikki että itkin miehelle etten jaksa enää. Suutuin itselleni, ei tämä ollut pojan vika. Ylikuormitin itseni muilla jutuilla. Ja kaikki toisteli että nuku nyt kun voit. Jaa, no mutta meidän poika ei nuku päivällä kun pikkupätkiä. Enkä osannut tai osaa vieläkään "mennä nukkumaan" kun vauva menee.

Ongelmia on ollut yhtä sun toista. Sellaisia juttuja joiden olemassaoloa en oo voinut kuvitellakaan. Liityin Facebookissa imetystuki ryhmään, sieltä on löytynyt paljon vinkkejä ja apua.
Imetys. Asia, jota pidin itsestäänselvyytenä on aiheuttanut harmaita hiuksia. Kaksi rintatulehdusta, suihkutissit, asentorajoittuneisuus, verestys, ruvet, kipu ja mitäs näitä tässä jo ollut koettavana. Pumppaan iltaisin ennen nukkumaanmenoa toisesta rinnasta "hätämaitovaran" jos vauva päättääkin vetää raivarit seuraavana päivänä. Tämän siis tehnyt muutaman kerran, oisko kolmen viikon vanhana. Siitä asti lypsämisestä on tullut iltarutiini. Jos maito ei mene seuraavaan iltaan mennessä, laitan sen minigrippussissa pakkaseen. Näin ollen voin ehkä joskus lähteä jonnekin kun vauvan ruoka on valmiina. :)

Alusta asti oikea rinta on toiminut paremmin. Vauva suosii myös tätä rintaa. Siksi syötän aina ensin vasemman rinnan, joka päättyy lähes aika kitinään, jonka jälkeen siirryn oikeaan. Meillä asustaa myöskin ahmatti, poika ei osaa lopettaa syömistä, kunnes maito pursuaa suusta tai hyvin väsyneenä nukahtaa siihen paikkaansa. Päivällä röyhtäytän aina pojan, yöllä jatketaan unia syönnin jälkeen.

Päivät ovat vaihtelevia, joskus huudetaan kaikki valveillaoloaika, ja joskus hymyillään ja jokellellaan. Poika oppii kokoajan uutta ja on upeaa seurata millainen hänestä tulee. Hän on hyvin voimakastahtoinen, tarkkaavainen, ympäristöstä kiinnostunut, virkeä, helposti loukkaantuva. Minähän kaikille kovaan ääneen kerroin kuinka ollaan miehen kanssa molemmat oltu vanhempiemme mukaan helppoja vauvoja. Syötiin, nukuttiin ja kakattiin. Ja sitähän minäkin toivoin, että helppo unelias vauva muuttaisi tänne. No, toisin kävi.
Poitsu oli ensimmäisen eläinviikkonsa "vauva" eli nukkui paljon, söi ja jatkoi nukkumista. Sen jälkeen hän sit onkin kaivannut seuraa ja virikkeitä aina hereillä ollessaan. Muuten tulee itku. Päivät alkoi mennä poikaa kanniskellessa ja hyssytellessä. Päivällä ei enää nukuta, vaikka oltais ihan rättiväsy. Tai "nukutaan" toki, siis vartin tai puolen tunnin unet ja sit yllättääkin nälkä tai masua vääntää. Poika vois syödä vaan kokoajan, mutta ei sit kuitenkaan viihdy tissillä kauaa kerrallaan. Masua vääntää ihan päivästä riippuen enemmän tai vähemmän. Pieruja tulee myöskin paljon. D-vitamiinit aloitettiin kahden viikon ikäisenä, siihen tueksi rela tabs- maitohappobakteerit, ja satunnaisesti disflatyl ilmavaivoihin syönnin jälkeen.
Siltikin rakkaus kitisee enemmän kuin on tyytyväinen. Tulee väistämättäkin sellainen olo, että mitä mä teen väärin. Mihin toista sattuu kun ei hän sitä osaa kertoa?

Rakkauden määrää ei kuitenkaan voi sanoin kuvailla. Mä olen äiti. Joku tarvitsee mua enemmän kuin ketään. Rakastan mun pikkuista.