Kp 1. Hyvää joulua me.
Pitkästä aikaa elättelin toiveita ja sitten ne kaatuivatkin. Enpä taida enää toivoa mitään kummempaa. Tässä kierrossa tuntui kaikki niin epätodelliselta. Ovistikut loppuivat viime kuussa; mentiin siis intuition mukaan. Sekä seksiä oli paljon. Enemmän kuin yleensä. Jouduttiin perumaan ensikäynti Naistenklinikalle, jonka piti olla kuun puolessa välissä. Eipä tässä mikään kiire enää tunnu olevankaan. Ihan luovuttaja fiilis. Shit happens.
Mulla on ollut erittäin tarkka kierto. Tasan 26 päivää. Ja melkeinpä kellontarkkaan. Ja nyt ne sitten alkoi, kp 27. Viikko sitten alkoi mulle ihan tuntemattomat oireet. Joka kuukausi maha on pullottanut sekä kärsin normaaleista (helvetin kivuliaista) kuukautiskivuista. Nyt sain viikon sisällä kaksi itkukohtausta. Siis aloin vollottamaan ihan pikkuriikkisistä syistä, jotka ei liittynyt toisiinsakaan millään lailla. En pystynyt pidättämään vaikka kuinka yritin. Tällaista ei oo koskaan tapahtunut. Rinnat turposi kuin ilmapallot, sekä tuli kosketusaroiksi. Ilman liivejä sattui ihan. Se loppui kp 26 ja arvasin että nyt se sieltä alkavat. Jeps.
Kipeitä vihlaisuja tunsin noustessa ylös. Alaselkä kipuili, samoin alavatsa. Ne mulla nyt yleensäkin oireilee. Yritän olla lukematta netistä mitään, jotten vaan ala kuvittelemaan mitään. Ihme juttu, että tällaiset pienetkin oireet nostaa sen pienen kipinän esiin. Mitä jos. Mitä jos tässä kuussa oltaisiin raskauduttu. Kesävauva elokuussa. Olisi kyllä niin kuulostanut hyvältä.
Oon miettinyt onko mun mahdollista päästä itsekseni tutkimukseen. Naistenklinikalle ei ainakaan pääse ilman kumppania. Jos mulla onkin joku munarakkulaoireyhtymä? Voinko hakea kunnallisella yksikseni tutkimuksiin, tuskinpa.
Voiko tämä tästä vielä vaikeammaksi mennä? Voi. Jos saan joskus kuulla ettei voida saada lasta koskaan, ollenkaan. Se olisi se pahempi.
-C
torstai 26. joulukuuta 2013
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
Number one
Tällaisina yön pikkutunteina tulee ajateltua asioita, liikaakin. Oon käyttänyt jonkin näköistä päiväkirjaa ajatusten purkuun. Kannan tätä kirjasta mukana laukussani, minne ikinä meenkin. Nyt ajattelin haudata sen jonnekin syvälle kaapin lokeroon ja avaan vasta ensi elämässä.
Mikä siinä onkin että kaikesta aina jaksaa vaan valittaa. Oon just niin perusnegatiivinen liiankin monessa asiassa. Kaikki pitää saada tässä ja nyt. Niin ei vaan tuu tapahtumaan.
Varmaan viitisen vuotta sitten aloin satunnaisesti lukemaan lifestyle- blogeja. Nykyään näistä muutamat löytyy edelleen puhelimen lukulistalta ja selaan ne nopsasti läpi sillon tällöin. Tuntuu että oon ite saanu päähänpinttymän blogeista; erityisesti haaveilu-yritys-odotusaiheisista. Kerran päivässä tarkastan onko joku päivittänyt tilannettaan. Sairasta vai mitä? Mies välillä ärähtääkin, että nyt se kone pois. "Joojoo kohta"
Enemmän nään hyvää blogien lukemisessa. Tuntuu siltä että oon oppinut itsestäni uusia asioita muiden kokemusten kannalta. Vaikka lifestyle blogit on vaihtunut raskausblogeihin, uppoudun ihan omaan maailmaani kun luen niitä. Oman kehon ja tuntemusten tutkiskelua oon tehnyt enemmän kun koskaan. Oon oppinut kärsivälliseksi miehen kanssa. Ehkä pari kaljaa kaverin kanssa ei oo niin kamalaa. Sitä tapahtuu paljon paljon pahempia asioita ympärillä joista ei mitään tiedäkään.
Kaksi vuotta. Kaksi vuotta sitten oltiin miehen kanssa ihan pentuja, kun sanoin lopettavani e-pillerit. Seitsemän vuotta niitä tuli syötyä. Puolisen vuotta aika meni kun siivillä, nautittiin elämästä työn ja mulla työharjoittelun ohella. Kaikki hyvin. Jossain vaiheessa alettiin puhua vauvoista. Tämä tietenkin yöllä kahdestaan sängyssä pienessä hiprakassa baarista kotiin tultua. Meillä oli koko maailma avoinna. Mietittiin kuinka kiva että se kuin "sattumalta" tapahtuisi. Aamuyön hetkinä mietin miten ihanaa olisi kertoa vanhemmille ja ystäville. Laskeskelin ajankohtaa milloin vauva syntyisi, minkä ikäinen itse silloin olisin.
Mies epäröi aluksi. Hän mietti onko valmis isäksi. Täytyy sanoa että ei hän olisi ollut valmis. En tiedä onko vieläkään.
En osaa edelleenkään käyttää oikeaa sanastoa. Välillä muita blogeja lukiessani huomaan etten kaikkea ymmärrä. Dpo, pms, kp.. Sanoin miehelle yksi päivä "menossa kp27", jota hän ei todellakaan ymmärtänyt. Jep, ja ihan muiden blogien ja vauva.fi kautta oon itsekin oppinut sellaista sanastoa jota 'lapselliset' ystävänikään eivät ymmärrä.
En varmasti olisi nyt tässä ilman muita yritysblogeja. En ehkä olekaan viallinen. Sitä en vielä tiedä. En olisi ikinä rohkaistunut varaamaan aikaa tutkimuksiin ilman vertaistukea. Kaverit ympärillä ovat kuin taikasauvan loitsusta alkaneet kaikki lisääntymään. Ja kaikki vasta sen jälkeen, kun meillä alkoi haave lapsesta syntyä. Oon aina ollut itse niin lapsirakas, ja mies on muiden vauvojen myötä muuttunut samaan. Muutaman kuukauden testailin ovulaatiota, mutta en kertaakaan saanut ymmärrettävää vastausta tikusta. Jos en ovuloikaan ollenkaan? Haaveet haaveet, voisitteko muuttua todeksi..
- C
Mikä siinä onkin että kaikesta aina jaksaa vaan valittaa. Oon just niin perusnegatiivinen liiankin monessa asiassa. Kaikki pitää saada tässä ja nyt. Niin ei vaan tuu tapahtumaan.
Varmaan viitisen vuotta sitten aloin satunnaisesti lukemaan lifestyle- blogeja. Nykyään näistä muutamat löytyy edelleen puhelimen lukulistalta ja selaan ne nopsasti läpi sillon tällöin. Tuntuu että oon ite saanu päähänpinttymän blogeista; erityisesti haaveilu-yritys-odotusaiheisista. Kerran päivässä tarkastan onko joku päivittänyt tilannettaan. Sairasta vai mitä? Mies välillä ärähtääkin, että nyt se kone pois. "Joojoo kohta"
Enemmän nään hyvää blogien lukemisessa. Tuntuu siltä että oon oppinut itsestäni uusia asioita muiden kokemusten kannalta. Vaikka lifestyle blogit on vaihtunut raskausblogeihin, uppoudun ihan omaan maailmaani kun luen niitä. Oman kehon ja tuntemusten tutkiskelua oon tehnyt enemmän kun koskaan. Oon oppinut kärsivälliseksi miehen kanssa. Ehkä pari kaljaa kaverin kanssa ei oo niin kamalaa. Sitä tapahtuu paljon paljon pahempia asioita ympärillä joista ei mitään tiedäkään.
Kaksi vuotta. Kaksi vuotta sitten oltiin miehen kanssa ihan pentuja, kun sanoin lopettavani e-pillerit. Seitsemän vuotta niitä tuli syötyä. Puolisen vuotta aika meni kun siivillä, nautittiin elämästä työn ja mulla työharjoittelun ohella. Kaikki hyvin. Jossain vaiheessa alettiin puhua vauvoista. Tämä tietenkin yöllä kahdestaan sängyssä pienessä hiprakassa baarista kotiin tultua. Meillä oli koko maailma avoinna. Mietittiin kuinka kiva että se kuin "sattumalta" tapahtuisi. Aamuyön hetkinä mietin miten ihanaa olisi kertoa vanhemmille ja ystäville. Laskeskelin ajankohtaa milloin vauva syntyisi, minkä ikäinen itse silloin olisin.
Mies epäröi aluksi. Hän mietti onko valmis isäksi. Täytyy sanoa että ei hän olisi ollut valmis. En tiedä onko vieläkään.
En osaa edelleenkään käyttää oikeaa sanastoa. Välillä muita blogeja lukiessani huomaan etten kaikkea ymmärrä. Dpo, pms, kp.. Sanoin miehelle yksi päivä "menossa kp27", jota hän ei todellakaan ymmärtänyt. Jep, ja ihan muiden blogien ja vauva.fi kautta oon itsekin oppinut sellaista sanastoa jota 'lapselliset' ystävänikään eivät ymmärrä.
En varmasti olisi nyt tässä ilman muita yritysblogeja. En ehkä olekaan viallinen. Sitä en vielä tiedä. En olisi ikinä rohkaistunut varaamaan aikaa tutkimuksiin ilman vertaistukea. Kaverit ympärillä ovat kuin taikasauvan loitsusta alkaneet kaikki lisääntymään. Ja kaikki vasta sen jälkeen, kun meillä alkoi haave lapsesta syntyä. Oon aina ollut itse niin lapsirakas, ja mies on muiden vauvojen myötä muuttunut samaan. Muutaman kuukauden testailin ovulaatiota, mutta en kertaakaan saanut ymmärrettävää vastausta tikusta. Jos en ovuloikaan ollenkaan? Haaveet haaveet, voisitteko muuttua todeksi..
- C
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)