Kp 1. Hyvää joulua me.
Pitkästä aikaa elättelin toiveita ja sitten ne kaatuivatkin. Enpä taida enää toivoa mitään kummempaa. Tässä kierrossa tuntui kaikki niin epätodelliselta. Ovistikut loppuivat viime kuussa; mentiin siis intuition mukaan. Sekä seksiä oli paljon. Enemmän kuin yleensä. Jouduttiin perumaan ensikäynti Naistenklinikalle, jonka piti olla kuun puolessa välissä. Eipä tässä mikään kiire enää tunnu olevankaan. Ihan luovuttaja fiilis. Shit happens.
Mulla on ollut erittäin tarkka kierto. Tasan 26 päivää. Ja melkeinpä kellontarkkaan. Ja nyt ne sitten alkoi, kp 27. Viikko sitten alkoi mulle ihan tuntemattomat oireet. Joka kuukausi maha on pullottanut sekä kärsin normaaleista (helvetin kivuliaista) kuukautiskivuista. Nyt sain viikon sisällä kaksi itkukohtausta. Siis aloin vollottamaan ihan pikkuriikkisistä syistä, jotka ei liittynyt toisiinsakaan millään lailla. En pystynyt pidättämään vaikka kuinka yritin. Tällaista ei oo koskaan tapahtunut. Rinnat turposi kuin ilmapallot, sekä tuli kosketusaroiksi. Ilman liivejä sattui ihan. Se loppui kp 26 ja arvasin että nyt se sieltä alkavat. Jeps.
Kipeitä vihlaisuja tunsin noustessa ylös. Alaselkä kipuili, samoin alavatsa. Ne mulla nyt yleensäkin oireilee. Yritän olla lukematta netistä mitään, jotten vaan ala kuvittelemaan mitään. Ihme juttu, että tällaiset pienetkin oireet nostaa sen pienen kipinän esiin. Mitä jos. Mitä jos tässä kuussa oltaisiin raskauduttu. Kesävauva elokuussa. Olisi kyllä niin kuulostanut hyvältä.
Oon miettinyt onko mun mahdollista päästä itsekseni tutkimukseen. Naistenklinikalle ei ainakaan pääse ilman kumppania. Jos mulla onkin joku munarakkulaoireyhtymä? Voinko hakea kunnallisella yksikseni tutkimuksiin, tuskinpa.
Voiko tämä tästä vielä vaikeammaksi mennä? Voi. Jos saan joskus kuulla ettei voida saada lasta koskaan, ollenkaan. Se olisi se pahempi.
-C
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti