Huppista keikkaa ja vauvalla on ikää jo kahdeksan viikkoa. Aika on mennyt nopeasti, pakko myöntää. Muutama viikko meni ennenkuin tutustuimme pojan kanssa kunnolla. Tai tarkoitan, että osaan lukea itkuja jo hieman erilailla, vaikka tosiaan niitäkin huutoja on joihin en ymmärrä syytä.
Elämä on muuttunut. Ennen laitoin kengät jalkaan ja kävelin lähikauppaan kun maito loppui. Nykyään, no, laitan miehelle viestin et tuoko maidon kun tulee. Meillä ei saa jättää vaunuja rappukäytävään, joten säilytetään niitä sisällä. Se roudaaminen rappusia pitkin..hmm, ei kiva. Eka vaunut, sitten vauva. Ja takas tullessa toisinpäin. Tietty hoitolaukku ja oma painava laukku siihen päälle. Lisäksi kaupasta tulee ostettua kassillinen tai kaksi ruokaa. Oon kyllä tehnyt pikkujutusta niin suuren, mut ulos lähteminen on vaikeaa.
Takaisin pojan ensimmäisiin päiviin. Oltiin jorvissa synnytyksen jälkeen vielä kaksi kokonaista yötä. Olin kyllä niin kypsä jo siihen huoneeseen jossa oltiin. Helpotus kun pääsi kotiin ja omaan suihkuun. Muutuin ihmisenä jo sairaalassa. Joku sisäinen kello kääntyi niin, että reagoin jokaiseen pieneenkin ääneen. Oon tavallaan 24/7 valmiustilassa, ja tunnen sisälläni etten osaa rentoutua täysin enää ollenkaan. Huomaan eron itsessäni, ja miehessä en. Hän onkin samanlainen kuin ennenkin. Nukkuu joskus päikkärit töiden jälkeen, käy kaupassa kun haluaa, näkee kavereita, on. On sellainen kuin aiemminkin. Minä en.
En tiedä onko se hyvä juttu, etten osaa enää ollenkaan rentoutua. Painoin pojan ekan elinviikon kahvin voimalla, lähes nukkumatta, vieraita viihdyttäen ja imetystä opetellen. Olin paljon puhelimessa, laittauduin joka aamu ennen pienen heräämistä, siivosin ja pyykkäsin. That's it.
Sit olin niin poikki että itkin miehelle etten jaksa enää. Suutuin itselleni, ei tämä ollut pojan vika. Ylikuormitin itseni muilla jutuilla. Ja kaikki toisteli että nuku nyt kun voit. Jaa, no mutta meidän poika ei nuku päivällä kun pikkupätkiä. Enkä osannut tai osaa vieläkään "mennä nukkumaan" kun vauva menee.
Ongelmia on ollut yhtä sun toista. Sellaisia juttuja joiden olemassaoloa en oo voinut kuvitellakaan. Liityin Facebookissa imetystuki ryhmään, sieltä on löytynyt paljon vinkkejä ja apua.
Imetys. Asia, jota pidin itsestäänselvyytenä on aiheuttanut harmaita hiuksia. Kaksi rintatulehdusta, suihkutissit, asentorajoittuneisuus, verestys, ruvet, kipu ja mitäs näitä tässä jo ollut koettavana. Pumppaan iltaisin ennen nukkumaanmenoa toisesta rinnasta "hätämaitovaran" jos vauva päättääkin vetää raivarit seuraavana päivänä. Tämän siis tehnyt muutaman kerran, oisko kolmen viikon vanhana. Siitä asti lypsämisestä on tullut iltarutiini. Jos maito ei mene seuraavaan iltaan mennessä, laitan sen minigrippussissa pakkaseen. Näin ollen voin ehkä joskus lähteä jonnekin kun vauvan ruoka on valmiina. :)
Alusta asti oikea rinta on toiminut paremmin. Vauva suosii myös tätä rintaa. Siksi syötän aina ensin vasemman rinnan, joka päättyy lähes aika kitinään, jonka jälkeen siirryn oikeaan. Meillä asustaa myöskin ahmatti, poika ei osaa lopettaa syömistä, kunnes maito pursuaa suusta tai hyvin väsyneenä nukahtaa siihen paikkaansa. Päivällä röyhtäytän aina pojan, yöllä jatketaan unia syönnin jälkeen.
Päivät ovat vaihtelevia, joskus huudetaan kaikki valveillaoloaika, ja joskus hymyillään ja jokellellaan. Poika oppii kokoajan uutta ja on upeaa seurata millainen hänestä tulee. Hän on hyvin voimakastahtoinen, tarkkaavainen, ympäristöstä kiinnostunut, virkeä, helposti loukkaantuva. Minähän kaikille kovaan ääneen kerroin kuinka ollaan miehen kanssa molemmat oltu vanhempiemme mukaan helppoja vauvoja. Syötiin, nukuttiin ja kakattiin. Ja sitähän minäkin toivoin, että helppo unelias vauva muuttaisi tänne. No, toisin kävi.
Poitsu oli ensimmäisen eläinviikkonsa "vauva" eli nukkui paljon, söi ja jatkoi nukkumista. Sen jälkeen hän sit onkin kaivannut seuraa ja virikkeitä aina hereillä ollessaan. Muuten tulee itku. Päivät alkoi mennä poikaa kanniskellessa ja hyssytellessä. Päivällä ei enää nukuta, vaikka oltais ihan rättiväsy. Tai "nukutaan" toki, siis vartin tai puolen tunnin unet ja sit yllättääkin nälkä tai masua vääntää. Poika vois syödä vaan kokoajan, mutta ei sit kuitenkaan viihdy tissillä kauaa kerrallaan. Masua vääntää ihan päivästä riippuen enemmän tai vähemmän. Pieruja tulee myöskin paljon. D-vitamiinit aloitettiin kahden viikon ikäisenä, siihen tueksi rela tabs- maitohappobakteerit, ja satunnaisesti disflatyl ilmavaivoihin syönnin jälkeen.
Siltikin rakkaus kitisee enemmän kuin on tyytyväinen. Tulee väistämättäkin sellainen olo, että mitä mä teen väärin. Mihin toista sattuu kun ei hän sitä osaa kertoa?
Rakkauden määrää ei kuitenkaan voi sanoin kuvailla. Mä olen äiti. Joku tarvitsee mua enemmän kuin ketään. Rakastan mun pikkuista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti