Katson videota kuolleesta haista, kyyneleet tulee silmiin. Katson Son's of anarchya, sama juttu. Työkaveri tuo ekaa kertaa neljä vuotiaan poikansa töissä käymään, ja sama.
Aina kun joku sanoo olevansa hieman herkällä tai itkuisella tuulella koska kuukautiset ovat alkamassa, naurahdan. Tai..tein niin. Jos tunnen hyvin henkilön, saatan töksäyttää ääneen mitä mieltä olen jostain. Esimerkiksi nämä pms-oireet on asia josta oon liiankin kärkkäästi joskus sanonut.
Mutta voisinko puolustaa itteäni niin, että kun ei ole asiaa kokenut, ei siihen tarvitse uskoa. Tai jos lieviin pms-oireisiin kuuluu ärtyneisyys, masentuneisuus ja itkuherkkyys, on se kaikilla? Tai mulla joka sunnuntai, ja muutenkin vaihdellen. En kalenterista ole kattonu päiviä kun elämä alkaa pakottaa. Että siis eikö nää ole ihan normaaleja tuntemuksia?
Sitten on tietty fyysiset oireet. Terveyskirjastosta: "Fyysisiä oireita ovat rintojen arkuus, rintojen turpoaminen, yleinen turvotus ja päänsärky. Oirekuva voi vaihdella kierrosta toiseen."
Okei.
Eikö sitten kaikki naiset kärsi näistä oireista? Ei tietenkään joka kuukausi oireet tunnu yhtä vahvoilta. Viikko sitten vilkasin kalenteria kun rinnat meni tosi kipeiksi. Jep. Tasan viikko ja pitäs uusi kierto alkaa. (n.26pv) Arat ja turvonneet rinnat. Pääkipua satunnaisesti. Kaikki itkettää ja kiukuttaa.
Miksi tunnen nyt kaikki "oireet" selvästi? Ja ei, en tästä aiheesta ole koskaan googlettanut ennen tämän kirjoittamista. Vai voisinko olla raskaana? Tietysti ajattelin parasta varautumatta pahimpaan. Tai no, ainahan sitä on varautunut. :)
Väistämättä tuli ajatus että alkuraskaus tän täytyy olla.
Pyyhkiessä rusehtavaa, no sepäs se tietty olikin. Kokeilin heti rintoja, vieläkin arat. Tamponi sisään ja unten maille. Mutta mitä kummaa, vuoto loppui?! Tamponi jäi tyhjäksi, reunoilla vaan kuivunutta verta. Laitoin aamusta uuden jos ne nyt alkaakin pikkuhiljaa vaikka yleensä ryminällä. Ei mitään. Ei vuotoa. Eikä menkkakipujakaan ole näkynyt?
Eipä kauaakaan mennyt kun ne sieltä alkoivat. Ensin olin pettynyt, sitten mieliala tasoittui tähän neutraaliin. Luin äskettäin vanhoja tekstejä. Osasta tuli siis ihan myötähäpeä itseä kohtaan? Että kaikkea sitä ihminen kuvitteleekin. Tunnen itteni niin tyhmäksi. Ajattelinkin nyt kirjoittaa aina lyhkäsempiäkin ajatuksia ylös, ettei tuntemukset unohdu :) Katsotaan miten se toimii.
-C
tiistai 16. joulukuuta 2014
perjantai 21. marraskuuta 2014
Beat fifteen
Drunken thoughts: " Ei. Sain ahdistavan kommentin mieheltä. Ei lapsia. Ei mielellään vielä. "Me ollaan vasta 23-vuotiaita" menee kuulemma koko elämä pilalle jos lapsia hankkii. Jos vielä kolmekymppisiksi asti odotellaan ja sitten mietitään uudestaan.
Nyt pitäisi nauttia elämästä! Juodaan siis joka vklp ja nähdään kavereita. Miksi? Oonko jotenkin pikkuvanha vai miks musta tuntuu siltä että tää on jo koettu. Oon juhlinut jo liikaakin elämässäni. Miehet tulee vaan niin myöhässä. Mutta tää..aiemmin mainittu max. 25-v lasten hankintaan on nyt mielummin 30-v? Wot? Kuka ton pään on sekoittanut?
Pakko sanoa että mietin lähdenkö. Onko tää kaikki elämän arvoista. Odotanko viekö lähemmäs 10 vuotta eläen samaa arkea, vai lähdenkö? Pelkään kyllä etten koskaan ketään muuta löydä. "
Kyllä olikin helpottavaa kirjoittaa yks ilta humalassa. En nyt muista oliko se niin että tultiin ajoissa kotiin ja päätin selailla blogit läpi. Mutta kuten huomaa, tosi syvälliset keskustelut miehen kanssa ollut taas alkoholia nauttineena.
En tosiaan ole lähdössä. En osaa olla yksin. Tai ehkä osaisin, mutta luulen että meidän pitää kokea kaikki yhdessä. Huonot sekä hyvät jutut. En usko myöskään että mua koskaan kositaan, mutta tähänkin ajatukseen oon jo tottunut.
On tämä syksy tuonut muutoksia kerrakseen. Tällä hetkellä stressi on niin korkealla, etten osaa ajatellakaan kun kaikkea pahaa. Nyt jos koskaan olisi apua mun järjestelmällisyydestä, mutta ajatuskin jostain viiden vuoden suunnitelman tekemisestä ahdistaa?
Mies lopetti töissä ja lähti opiskelemaan uutta ammattia. Eli suoraan sanottuna kaikki tuttu ja turvallinen muuttui. Raha tietenkin päällimmäisenä mielessä. En oo pitänyt itseäni koskaan erityisen materialistisena, mutta mikä kumma siinä on, kun pitäisi laskea kaikki tarkkaan, tekee mieli ostaa uusia huonekaluja ja muita sisutushärpäkkeitä? Tekeekö raha onnelliseksi? Aivan varmasti. Tai ainakin ilman rahaa oleminen tekee onnettomaksi.
Pari kuukautta tässä menee varmaan totutteluun, että minä maksan aivan kaiken. Ostoslistan teen valmiiksi ja niiden mukaan toimitaan. Onko mun elämä niin tylsää, että siihen kuuluu vaan työ, kauppareissut, ruuanlaitto, sohvalla löhöily ja nukkumaan meno? Samaa päivästä toiseen?
Nyt pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja nähdä ystäviä sekä perhettä enemmän. Olen liiankin matemaattinen ihminen, ja laskelmoin kuukauden budjetin etukäteen. Silti kokoajan ahdistaa! En tiiä onks se tää syksy vai uusi tilanne, mutta nyt tuntuu että täytyy järjestää elämä uuteen kondikseen. Pohjalta noustaan voittajina.
Tuo alkulässytys nyt jotakuinkin pitää paikkaansa. Nyt otetaan iisisti, opetellaan uuteen elämäntilanteeseen ja mietitään uudestaan kun tilanne rauhoittuu. Lapsen haluamme, mutta se ei näytä istuvan tähän tilanteeseen :/
Ihana viiltävä uutinen taas kaveripariskunnasta jotka odottavat esikoistaan..kesällä kun tää nainen vielä sanoi ettei ehkä koskaan halua lapsia.. Juup.
-C
Nyt pitäisi nauttia elämästä! Juodaan siis joka vklp ja nähdään kavereita. Miksi? Oonko jotenkin pikkuvanha vai miks musta tuntuu siltä että tää on jo koettu. Oon juhlinut jo liikaakin elämässäni. Miehet tulee vaan niin myöhässä. Mutta tää..aiemmin mainittu max. 25-v lasten hankintaan on nyt mielummin 30-v? Wot? Kuka ton pään on sekoittanut?
Pakko sanoa että mietin lähdenkö. Onko tää kaikki elämän arvoista. Odotanko viekö lähemmäs 10 vuotta eläen samaa arkea, vai lähdenkö? Pelkään kyllä etten koskaan ketään muuta löydä. "
Kyllä olikin helpottavaa kirjoittaa yks ilta humalassa. En nyt muista oliko se niin että tultiin ajoissa kotiin ja päätin selailla blogit läpi. Mutta kuten huomaa, tosi syvälliset keskustelut miehen kanssa ollut taas alkoholia nauttineena.
En tosiaan ole lähdössä. En osaa olla yksin. Tai ehkä osaisin, mutta luulen että meidän pitää kokea kaikki yhdessä. Huonot sekä hyvät jutut. En usko myöskään että mua koskaan kositaan, mutta tähänkin ajatukseen oon jo tottunut.
On tämä syksy tuonut muutoksia kerrakseen. Tällä hetkellä stressi on niin korkealla, etten osaa ajatellakaan kun kaikkea pahaa. Nyt jos koskaan olisi apua mun järjestelmällisyydestä, mutta ajatuskin jostain viiden vuoden suunnitelman tekemisestä ahdistaa?
Mies lopetti töissä ja lähti opiskelemaan uutta ammattia. Eli suoraan sanottuna kaikki tuttu ja turvallinen muuttui. Raha tietenkin päällimmäisenä mielessä. En oo pitänyt itseäni koskaan erityisen materialistisena, mutta mikä kumma siinä on, kun pitäisi laskea kaikki tarkkaan, tekee mieli ostaa uusia huonekaluja ja muita sisutushärpäkkeitä? Tekeekö raha onnelliseksi? Aivan varmasti. Tai ainakin ilman rahaa oleminen tekee onnettomaksi.
Pari kuukautta tässä menee varmaan totutteluun, että minä maksan aivan kaiken. Ostoslistan teen valmiiksi ja niiden mukaan toimitaan. Onko mun elämä niin tylsää, että siihen kuuluu vaan työ, kauppareissut, ruuanlaitto, sohvalla löhöily ja nukkumaan meno? Samaa päivästä toiseen?
Nyt pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja nähdä ystäviä sekä perhettä enemmän. Olen liiankin matemaattinen ihminen, ja laskelmoin kuukauden budjetin etukäteen. Silti kokoajan ahdistaa! En tiiä onks se tää syksy vai uusi tilanne, mutta nyt tuntuu että täytyy järjestää elämä uuteen kondikseen. Pohjalta noustaan voittajina.
Tuo alkulässytys nyt jotakuinkin pitää paikkaansa. Nyt otetaan iisisti, opetellaan uuteen elämäntilanteeseen ja mietitään uudestaan kun tilanne rauhoittuu. Lapsen haluamme, mutta se ei näytä istuvan tähän tilanteeseen :/
Ihana viiltävä uutinen taas kaveripariskunnasta jotka odottavat esikoistaan..kesällä kun tää nainen vielä sanoi ettei ehkä koskaan halua lapsia.. Juup.
-C
perjantai 10. lokakuuta 2014
inscription fourteen
Verikokeita toisensa jälkeen. Pelkään neuloja ja piikkejä kuollakseni. Tiedän että eihän se satu, mutta ajatuskin saa ahdistuksen pintaan. Pysyn tyynenä siihen asti kun pitäis paidan hiha vetää ylös ja asettaa käsi nojalle. Sitten valtaa pakokauhu. En halua nähdä neuloja, en niitä putkia enkä mitään siihen liittyvää. En kenenkään muun enkä omaa verta.
Viimeisin verikoe omassa terveyskeskuksessa oli pahin. Kävin kierron neljäntenä päivänä (piti mennä 3-5pv) antamassa verinäytteet. Ahdistus alkoi kun hoitaja otti kelakortin ja luki koodin siitä. "Oho, näitähän on monta!" Jep, mulla luki papereissa lääkärikielellä muutamia koodeja. Mutta että niitä oli sitäkin enemmän! Hrrrrr... Kirjoittaminenkin tuntuu jo pahalta vaikka tästä on jo pari viikkoa.
Hoitaja yritti rauhoitella mua ja selitti ihan omiaan. Näytin kuulemma siltä että kohta lähtee taju, tai niin hän jälkeenpäin sanoi. Oon varmaan ollu lakanan valkonen :D
"Kävitkö kesällä uimassa?" "Käytkö mielummin meri- vai järvivedessä?" "Oletko koskaan kokeillut uimahyppyjä?" Nää kysymykset muistan mutta vastauksista ei oo mitään käsitystä. Kai mä olin aika sekaisin. Kymmenen (10!!) purkkia se otti. Aika mateli. Yleensä noi näytteenotot menee nopsaa ohi mut tää vaan kesti ja kesti. Mua lohdutti ajatus ettei vähään aikaan täydy käydä verikokeissa. Siis ihan sama kuinka paljon tuolla alhaalla ronkitaan, kun en mitään nää eikä käytetä neuloja. (mun näkyvillä)
Ajattelin että verikokeet helpottaa ajanmyötä. Bullshit. Tuntuu että tää kammo vaan pahenee; varsinkin kun tää edellinen kesti niin tajuttoman kauan. Meen johonkin ihme sokkitilaan enkä muista ku pätkiä tapahtuneesta.
Follikkeliultra olikin sit ihan eri juttu. Mulla oli aamuaika Naistenklinikalle ja se menikin nopsasti. Sisään ja ulos meiningillä. Vasenta munasarjaa oli vaikea katsoa, ja lääkäri joutui painamaan kovempaa. Ihan siedettävää kyllä, ei mulla näistä traumoja tuu.. Ainakaan vielä.
Olin tuolla kiertopäivänä 12. Lääkäri ultrasi ja sanoi ilmoittavansa lopuksi tuomion. Hoitsu jutteli ja kyseli muuta siinä samalla. Munarakkuloissa ei näkynyt kummallakaan puolella "kypsyvää" rakkulaa. Eli käytännössä olin itse oikeassa siitä etten ovuloi ollenkaan. Lääkärikin sanoi että syy taitaakin olla siinä ettei yksikään rakkulaa kypsy tarpeeksi isoksi. Kai jo menneen ovulaation olisi huomannut? Ja kai se siitä olisi sanonut. Jos tämä on vika, tiedän että siihen riittää pelkkä hormonilääkitys. Toivon, että se onkin niin!
Sitten määrättiinkin Taas verikokeet, vaikka lääkäri sanoi ettei siitä todennäköisesti mitään nää.
Ehkä mä nyt yhet kestän taas kun kerään vähän rohkeutta. Progesteroni katotaan vielä.
Niin ja mies ens viikolla lupasi viedä oman näytteensä kun on lomalla.
Homma etenee hitaasti mutta varmasti! :)
-C
Viimeisin verikoe omassa terveyskeskuksessa oli pahin. Kävin kierron neljäntenä päivänä (piti mennä 3-5pv) antamassa verinäytteet. Ahdistus alkoi kun hoitaja otti kelakortin ja luki koodin siitä. "Oho, näitähän on monta!" Jep, mulla luki papereissa lääkärikielellä muutamia koodeja. Mutta että niitä oli sitäkin enemmän! Hrrrrr... Kirjoittaminenkin tuntuu jo pahalta vaikka tästä on jo pari viikkoa.
Hoitaja yritti rauhoitella mua ja selitti ihan omiaan. Näytin kuulemma siltä että kohta lähtee taju, tai niin hän jälkeenpäin sanoi. Oon varmaan ollu lakanan valkonen :D
"Kävitkö kesällä uimassa?" "Käytkö mielummin meri- vai järvivedessä?" "Oletko koskaan kokeillut uimahyppyjä?" Nää kysymykset muistan mutta vastauksista ei oo mitään käsitystä. Kai mä olin aika sekaisin. Kymmenen (10!!) purkkia se otti. Aika mateli. Yleensä noi näytteenotot menee nopsaa ohi mut tää vaan kesti ja kesti. Mua lohdutti ajatus ettei vähään aikaan täydy käydä verikokeissa. Siis ihan sama kuinka paljon tuolla alhaalla ronkitaan, kun en mitään nää eikä käytetä neuloja. (mun näkyvillä)
Ajattelin että verikokeet helpottaa ajanmyötä. Bullshit. Tuntuu että tää kammo vaan pahenee; varsinkin kun tää edellinen kesti niin tajuttoman kauan. Meen johonkin ihme sokkitilaan enkä muista ku pätkiä tapahtuneesta.
Follikkeliultra olikin sit ihan eri juttu. Mulla oli aamuaika Naistenklinikalle ja se menikin nopsasti. Sisään ja ulos meiningillä. Vasenta munasarjaa oli vaikea katsoa, ja lääkäri joutui painamaan kovempaa. Ihan siedettävää kyllä, ei mulla näistä traumoja tuu.. Ainakaan vielä.
Olin tuolla kiertopäivänä 12. Lääkäri ultrasi ja sanoi ilmoittavansa lopuksi tuomion. Hoitsu jutteli ja kyseli muuta siinä samalla. Munarakkuloissa ei näkynyt kummallakaan puolella "kypsyvää" rakkulaa. Eli käytännössä olin itse oikeassa siitä etten ovuloi ollenkaan. Lääkärikin sanoi että syy taitaakin olla siinä ettei yksikään rakkulaa kypsy tarpeeksi isoksi. Kai jo menneen ovulaation olisi huomannut? Ja kai se siitä olisi sanonut. Jos tämä on vika, tiedän että siihen riittää pelkkä hormonilääkitys. Toivon, että se onkin niin!
Sitten määrättiinkin Taas verikokeet, vaikka lääkäri sanoi ettei siitä todennäköisesti mitään nää.
Ehkä mä nyt yhet kestän taas kun kerään vähän rohkeutta. Progesteroni katotaan vielä.
Niin ja mies ens viikolla lupasi viedä oman näytteensä kun on lomalla.
Homma etenee hitaasti mutta varmasti! :)
-C
torstai 4. syyskuuta 2014
Step thirteen
Mitä sitä nyt valehtelemaan. Aloin kirjoittaa, kun halusin mun tunteet ja ajatukset ylös, niin että voisin niitä jälkeenpäin lukea. Tunteet kuitenkin unohtuu menneisyydestä. Luin vanhoja postauksiani, ja tajusin että valehtelen itselleni. Mä oon kuitenkin yksin tuntemuksieni kanssa. Mies ei osaa keskustella asioista aikuisena ihmisenä.
Kohta kolme vuotta vierähtänyt ehkäisyn lopettamisesta. Vakavasti ei kuitenkaan puhuta asioista. Sen mies on sanonut että pelkää ylikaiken vian olevan hänessä. Kuitenkin on vitun vaikea lähteä mun kanssa pariskuntana ratkomaan ongelmaa. "Ehkä viiden vuoden päästä oon valmis lapsettomuustutkimuksiin." Viiden vuoden? Mitä vittua.
Mun tekee meil itkeä joka päivä. Olin aiemmin iloinen ja hyväntuulinen kokoajan. Nykyään töissä oon pakostakin pirteä, mutta todellisuus muuttuu heti kun istun autoon. Mies hakee mut töistä päivittäin. Sit mä mökötän. Harvemmin oon hyvällä tuulella. Yksin ollessa selailen netistä ties mitä. Toki tähän tunnevammainen liittyy sekin, että oon lihonnut about viidessä vuodessa ainakin 25kiloa. Ennen olin ihan normaali, ehkä hoikkakin. Toinen huoli on raha. Käydään kaupassa ruokaostoksilla joka ikinen päivä. Oikeestaan kaikki raha mikä tulee, menee ruokaan. Toisilla menee se 200€ kuussa ruokaan, mulla luku on varmaan 800€..ellei enemmänkin.
Mietin meidän arkeamme johon haluaisin muutosta. Sen kolmannen pitämään mut kiireisenä. Syyn olla makaamatta sohvalla kokoajan. Elämänilon takaisin. Tiedän, että mun masentuneisuus pilaa pian meidän suhteen.
Tänään meidän elämässä alkoi uusi jakso. Olen varma siitä. Oltiin Naistenklinikalla lapsettomuushoitojen ensi käynnillä. Tyylikkäästi myöhässä aamulla juostiin paikalle esitietolomakkeet täytettyinä. Jäi kyllä tosi hyvä fiilis. Mut otettiin ihan tosissaan. Tää tuntuu nyt paljon todellisemmalta vaikka mitään konkreettista ei vielä ole tapahtunut.
Lääkäri oli kiinnostunut meidän tilanteesta, ja siitä kuinka ei aiemmin hoitoihin olla uskallettu. Siinähän on mies syynä. Tällä kertaa ei jauhettu ylipainosta pelkästään, vaan mainittiin vaan että liikkua saisi enemmän. Oli paino sen viisi kiloa onneksi pudonnut :)
Ensin käytiin miehen täyttämä lomake läpi. Hänellä kaikki ok. Multa katsottiin kohdun asento ja liikkuvuus sekä munasarjoja sen verran mitä sillä ultrauslaitteella nähtiin. Vasen oli ilmeisesti lähellä tai kiinni kohdussa? Hmm, mutta ei se kai mitään merkannut. Mies lähti verikokeisiin ja sai kotiin mukaan siemennestepurkin. Sen hän saa itse hoitaa sinne, kun ei lämmennyt ajatukselle heti runkkauksesta. Eipä ollut mun papereissa kummempia moittimisia, perusterveitä kun molemmat ollaan. Seuraavaan kiertoon sain ohjeen varata verikoeajan päiville 3-5, ja follikkeliultra päiville 10-12. Sitten katsotaan jatkoa. En malta odottaa! Vaikka kammoan verikokeita ja neuloja olisin voinut vaikka heti antaa näytteet!
Ensimmäinen askel kohti tulevaisuutta on nyt otettu. <3
Kohta kolme vuotta vierähtänyt ehkäisyn lopettamisesta. Vakavasti ei kuitenkaan puhuta asioista. Sen mies on sanonut että pelkää ylikaiken vian olevan hänessä. Kuitenkin on vitun vaikea lähteä mun kanssa pariskuntana ratkomaan ongelmaa. "Ehkä viiden vuoden päästä oon valmis lapsettomuustutkimuksiin." Viiden vuoden? Mitä vittua.
Mun tekee meil itkeä joka päivä. Olin aiemmin iloinen ja hyväntuulinen kokoajan. Nykyään töissä oon pakostakin pirteä, mutta todellisuus muuttuu heti kun istun autoon. Mies hakee mut töistä päivittäin. Sit mä mökötän. Harvemmin oon hyvällä tuulella. Yksin ollessa selailen netistä ties mitä. Toki tähän tunnevammainen liittyy sekin, että oon lihonnut about viidessä vuodessa ainakin 25kiloa. Ennen olin ihan normaali, ehkä hoikkakin. Toinen huoli on raha. Käydään kaupassa ruokaostoksilla joka ikinen päivä. Oikeestaan kaikki raha mikä tulee, menee ruokaan. Toisilla menee se 200€ kuussa ruokaan, mulla luku on varmaan 800€..ellei enemmänkin.
Mietin meidän arkeamme johon haluaisin muutosta. Sen kolmannen pitämään mut kiireisenä. Syyn olla makaamatta sohvalla kokoajan. Elämänilon takaisin. Tiedän, että mun masentuneisuus pilaa pian meidän suhteen.
Tänään meidän elämässä alkoi uusi jakso. Olen varma siitä. Oltiin Naistenklinikalla lapsettomuushoitojen ensi käynnillä. Tyylikkäästi myöhässä aamulla juostiin paikalle esitietolomakkeet täytettyinä. Jäi kyllä tosi hyvä fiilis. Mut otettiin ihan tosissaan. Tää tuntuu nyt paljon todellisemmalta vaikka mitään konkreettista ei vielä ole tapahtunut.
Lääkäri oli kiinnostunut meidän tilanteesta, ja siitä kuinka ei aiemmin hoitoihin olla uskallettu. Siinähän on mies syynä. Tällä kertaa ei jauhettu ylipainosta pelkästään, vaan mainittiin vaan että liikkua saisi enemmän. Oli paino sen viisi kiloa onneksi pudonnut :)
Ensin käytiin miehen täyttämä lomake läpi. Hänellä kaikki ok. Multa katsottiin kohdun asento ja liikkuvuus sekä munasarjoja sen verran mitä sillä ultrauslaitteella nähtiin. Vasen oli ilmeisesti lähellä tai kiinni kohdussa? Hmm, mutta ei se kai mitään merkannut. Mies lähti verikokeisiin ja sai kotiin mukaan siemennestepurkin. Sen hän saa itse hoitaa sinne, kun ei lämmennyt ajatukselle heti runkkauksesta. Eipä ollut mun papereissa kummempia moittimisia, perusterveitä kun molemmat ollaan. Seuraavaan kiertoon sain ohjeen varata verikoeajan päiville 3-5, ja follikkeliultra päiville 10-12. Sitten katsotaan jatkoa. En malta odottaa! Vaikka kammoan verikokeita ja neuloja olisin voinut vaikka heti antaa näytteet!
Ensimmäinen askel kohti tulevaisuutta on nyt otettu. <3
perjantai 22. elokuuta 2014
Twelfth truth
Lastenhoitokeikka. Apua.
Oltiin sovittu ystävän kanssa että otetaan pikkuinen (8kk) hoitoon kun hän menee töihin. Siis vitsit että mies puhui innoissaan edellisenä päivänä kaikille että vauva tulee hoitoon. Aamusta hieman ennen ysiä ystävä toi vauvelin tavaroineen meille. Ollaan näillä helteillä muutettu olohuoneeseen, eli patja keskellä olkkarin lattiaa. Siihen vaan toinen köllöttelemään nukkuvan miehen viekkuun.
Ekat puolisen tuntia meni hyvin, lelut kiinnosti ja vähän nauratti. Sitten se alkoi.
Huuto. Siis silmät vedessä toinen alkoi huutamaan ja vain syli kelpasi. Paikallaan ei voinut tietenkään istua vaan piti kävellä kämppää edestakaisin. Vilkaisin kelloa, 9.45. Pieni hiki nousi pintaan. Syli ei kelvannut enää. Eikä makuualusta. Kurkkusuorana toinen alkoi huutamaan. Laskin pienen miehen viereen joka luonnollisesti heräsi kovaan ääneen. "Mä yritän nukkua"
Totesin että se ei nyt onnistu, meidän piti molempien katsoa lasta. Maitoa, maitoa ja maitoa. Ei nyt mitään suunnatonta määrää, mutta kuitenkin. Jospa itku loppuisi. Katsoin vaipan, otin vaatteet pois (sisällä on niin pirun kuuma!) , juotin vettä välissä. Ei mitään apua. Kävelin kämppää ympäri vauvan kanssa. Vilkasin kelloa, 10.30.
Tunti siinä meni, ei auttanut maitokaan nukutukseen. Toinen oli ihan näkyvästi niin väsy ettei tuttia jaksanut imeä. Istuin patjalla nojaten sohvaan jalat hieman koukussa ja otin vauvan selällään syliini. Jaloilla hytkyttelin kehoani. Itku alkoi laimeta. 10.40 rauha maassa. Siirsin pienen varovaisesti makuualustalle.
Tässä välissä mentiin hermoröökille.
40 minuuttia myöhemmin vauveli heräsi. Varmaan puoli tuntia oli iloinen ja pirteä. Sittenpä huuto alkoi taas. No, ei se mitään, kello olikin jo 12 ja toisella oli ruoka-aika.. Hyvin meni syöttö. Vaipanvaihto, leikkiä, maitoa. Ruuan jälkeen oli kaikki paremmin, mutta oli ollut tosiaan hieman hektisempi aamu kun mihin ollaan totuttu :D kirjoitin ton alkuosion päikkäreiden aikaan kun vielä kaikki tuntui niin vaikealta. Nyt hieman myöhemmin naurattaa vaan. Ei me mitään osattu lasta katsoa. Toisaalta oli kiva, kun ei ketään ollut neuvomassa mitä pitäisi tehdä.
Yleensä tämä samainen vauva on erittäin iloinen ja veikeä. Meille sattui vaan huono päivä. Helpottaa tieto, että ehkä ens kerralla hän on helpompi. Mietinkin, että sitten joskus oman vauvan kanssa oppii vauvan tavat ihan erilailla. Tai, siis, ei ainakaan pelota että en pärjäisi? Vaikka tässä hoitokeikassa olikin mutkia matkassa. Luotto omaan itseeni sekä mieheen, on kova :)
Välillä, tai just nyt tuntuu siltä että ei jaksa enää. Mietin elämäntarkoitusta. Mietin menneisyyttä ja tulevaa. Nykyisyys on vaan harhakuvaa. Eletään päivästä toiseen samassa tylsässä rutiinissa, joka rikkoutuu liiankin usein perjantaisin kun jään yksin kotiin ja mies lähtee viihteelle. Yksin saa ajatella liikaa asioita. Tekee pahaa olla yksin. Kohta on taas viikon loma, vois vaikka lähteä lämpöön johonkin kauas tästä arjesta.
-C
Oltiin sovittu ystävän kanssa että otetaan pikkuinen (8kk) hoitoon kun hän menee töihin. Siis vitsit että mies puhui innoissaan edellisenä päivänä kaikille että vauva tulee hoitoon. Aamusta hieman ennen ysiä ystävä toi vauvelin tavaroineen meille. Ollaan näillä helteillä muutettu olohuoneeseen, eli patja keskellä olkkarin lattiaa. Siihen vaan toinen köllöttelemään nukkuvan miehen viekkuun.
Ekat puolisen tuntia meni hyvin, lelut kiinnosti ja vähän nauratti. Sitten se alkoi.
Huuto. Siis silmät vedessä toinen alkoi huutamaan ja vain syli kelpasi. Paikallaan ei voinut tietenkään istua vaan piti kävellä kämppää edestakaisin. Vilkaisin kelloa, 9.45. Pieni hiki nousi pintaan. Syli ei kelvannut enää. Eikä makuualusta. Kurkkusuorana toinen alkoi huutamaan. Laskin pienen miehen viereen joka luonnollisesti heräsi kovaan ääneen. "Mä yritän nukkua"
Totesin että se ei nyt onnistu, meidän piti molempien katsoa lasta. Maitoa, maitoa ja maitoa. Ei nyt mitään suunnatonta määrää, mutta kuitenkin. Jospa itku loppuisi. Katsoin vaipan, otin vaatteet pois (sisällä on niin pirun kuuma!) , juotin vettä välissä. Ei mitään apua. Kävelin kämppää ympäri vauvan kanssa. Vilkasin kelloa, 10.30.
Tunti siinä meni, ei auttanut maitokaan nukutukseen. Toinen oli ihan näkyvästi niin väsy ettei tuttia jaksanut imeä. Istuin patjalla nojaten sohvaan jalat hieman koukussa ja otin vauvan selällään syliini. Jaloilla hytkyttelin kehoani. Itku alkoi laimeta. 10.40 rauha maassa. Siirsin pienen varovaisesti makuualustalle.
Tässä välissä mentiin hermoröökille.
40 minuuttia myöhemmin vauveli heräsi. Varmaan puoli tuntia oli iloinen ja pirteä. Sittenpä huuto alkoi taas. No, ei se mitään, kello olikin jo 12 ja toisella oli ruoka-aika.. Hyvin meni syöttö. Vaipanvaihto, leikkiä, maitoa. Ruuan jälkeen oli kaikki paremmin, mutta oli ollut tosiaan hieman hektisempi aamu kun mihin ollaan totuttu :D kirjoitin ton alkuosion päikkäreiden aikaan kun vielä kaikki tuntui niin vaikealta. Nyt hieman myöhemmin naurattaa vaan. Ei me mitään osattu lasta katsoa. Toisaalta oli kiva, kun ei ketään ollut neuvomassa mitä pitäisi tehdä.
Yleensä tämä samainen vauva on erittäin iloinen ja veikeä. Meille sattui vaan huono päivä. Helpottaa tieto, että ehkä ens kerralla hän on helpompi. Mietinkin, että sitten joskus oman vauvan kanssa oppii vauvan tavat ihan erilailla. Tai, siis, ei ainakaan pelota että en pärjäisi? Vaikka tässä hoitokeikassa olikin mutkia matkassa. Luotto omaan itseeni sekä mieheen, on kova :)
Välillä, tai just nyt tuntuu siltä että ei jaksa enää. Mietin elämäntarkoitusta. Mietin menneisyyttä ja tulevaa. Nykyisyys on vaan harhakuvaa. Eletään päivästä toiseen samassa tylsässä rutiinissa, joka rikkoutuu liiankin usein perjantaisin kun jään yksin kotiin ja mies lähtee viihteelle. Yksin saa ajatella liikaa asioita. Tekee pahaa olla yksin. Kohta on taas viikon loma, vois vaikka lähteä lämpöön johonkin kauas tästä arjesta.
-C
torstai 31. heinäkuuta 2014
Matter eleven
Eipä vähään aikaan ole mikään kappale ahdistanut näin. En usko olevani ainoa tämän biisin kanssa. Siis Mitä? Mitä nämä sanat on olevinaan! Tykkään laulaa mukana mutta tätä en varmasti laula. Tulee itku.
Happoradio - Vakava nainen
" Onhan mun saatana saatava lapsi
Happoradio - Vakava nainen
" Onhan mun saatana saatava lapsi
kaikki muu on kohinaa.
Sinä olet mutkaton tasainen tie,
sinä olet pastellisävyinen mies.
Mä vakava nainen
oon järkevän lainen
enkä mä kiihkoa kaipaa. "
Asiasta kukkaruukkuun. Ihana loma. Oon lepäillyt mökillä kaikessa rauhassa, mökkeillyt toisaalla kavereiden kanssa, käväissyt Virossa, relannut, hengaillut. Vielä olis reissu Espoon kaupungin saareen telttailemaan ja oonkin jo valmis takas töihin. Ihanaa olla lomalla, mutta kyllä sitä pitkästyy kaikkeen. Maanantaina näkee taas työkavereita ja pääsee takas arkeen kiinni. On tässä loman aikana tullu otettua alkoholia ihan urakalla, ruokaa tullut tehtyä vaan muutaman kerran. Muuten onkin sit syöty ulkona. Jep. Useesti myös mäkkärissä.
Alkoholin suurkulutus saa nyt luvan loppua..tai siis viikonlopun jälkeen..
Ystävä oli tänään kyläilemässä ja totesi ettei sitä lomalla saa stressata. Totta!
En ole ajatellut lapsia nyt pariin viikkoon ja täytyy sanoa että on sielu levännyt. Vilkaisin nyt ekaa kertaa kalenteriin, jippii; vielä olisi viikko ilman menkkoja.
Ihana kesä.
Ihana stressittömyys.
Ihana vaan olla.
<3
-C
sinä olet pastellisävyinen mies.
Mä vakava nainen
oon järkevän lainen
enkä mä kiihkoa kaipaa. "
Asiasta kukkaruukkuun. Ihana loma. Oon lepäillyt mökillä kaikessa rauhassa, mökkeillyt toisaalla kavereiden kanssa, käväissyt Virossa, relannut, hengaillut. Vielä olis reissu Espoon kaupungin saareen telttailemaan ja oonkin jo valmis takas töihin. Ihanaa olla lomalla, mutta kyllä sitä pitkästyy kaikkeen. Maanantaina näkee taas työkavereita ja pääsee takas arkeen kiinni. On tässä loman aikana tullu otettua alkoholia ihan urakalla, ruokaa tullut tehtyä vaan muutaman kerran. Muuten onkin sit syöty ulkona. Jep. Useesti myös mäkkärissä.
Alkoholin suurkulutus saa nyt luvan loppua..tai siis viikonlopun jälkeen..
Ystävä oli tänään kyläilemässä ja totesi ettei sitä lomalla saa stressata. Totta!
En ole ajatellut lapsia nyt pariin viikkoon ja täytyy sanoa että on sielu levännyt. Vilkaisin nyt ekaa kertaa kalenteriin, jippii; vielä olisi viikko ilman menkkoja.
Ihana kesä.
Ihana stressittömyys.
Ihana vaan olla.
<3
-C
perjantai 13. kesäkuuta 2014
Subject ten
Voiko surullisuuten kuolla? Miksen osaa ajatella enää hyviä asioita lainkaan? Kaikki paha vaan valtaa mielen päivästä toiseen. Samat ajatukset pyörii päässä aamusta iltaan. Osaako sitä ihminen ottaa rennosti enää ollenkaan?
Varmaan yli viikon ajan ovat rinnat olleet todella kipeät. Nännit "jöpöttää" kokoajan ja kosketusarkuutta koko rinnan alueella. Tällaisesta pitää Taaaaas päästää mielikuvitus valloilleen! Miksi! Mitä mäkin kuvittelen, että kaks js puol vuotta ehkäisyn lopettamisen jälkeen yhtäkkiä raskautuisin. Jep in my dreams. .
Pyyhkeissä tuli verta kp24. Eivät kuitenkaan alkaneet samana päivänä vaan antoivat odottaa vielä pari päivää. Mut joo.
Sain varattua ajan yksityiselle, mutta ei se käynti hyödyttänyt lähes ollenkaan. Niillä oli alkeelliset ultrauslaitteet, joilla näki vain pintapuolisesti ettei myoomia tai muita ole. Eli kaikki ok, edelleen. Salaa toivoin että olis jotain pahaa löytynyt kertaheitolla ettei tarvitsisi käydä miljoonia testejä. Suuri wake-up call kuitenkin tapahtui. Minä olen lihava. Kuulin sanan 'ylipaino' ainakin kymmenen kertaa käynnin aikana. Kävin vaa'alla vastaanotolla, ja järkytyin itsekin. Puolessa vuodessa paino on noussut lähemmäs 10kiloa. Olen toki ostanut hieman väljempiä vaatteita, mutta en ole ajatellut asiaa sen tarkemmin. Syödään miehen kanssa kotiruokaa kuusi päivää viikossa, kerran roskaruokaa. Sekin on jo liikaa. Pitää skarppaa.
Kaksivuorotyön takia en pysty tiettyyn säännölliseen aikaan liikkumaan joka päivä. Eihän se mikään tekosyy ole. Olin hoikka parikymppiseksi asti, joten mun on vaikea sulattaa ajatusta että kolmessa ja puolessa vuodessa oon pikkuhiljaa syönyt itseni lihavaksi. Laitoin miehelle viestin lääkärin jälkeen, johon sain ihanan vastauksen.. Oon hänelle täydellinen juuri tällaisena kuin olen. Hän rakastaa minua.
Lääkäri kuitenkin painotti, että syy ovuloimattomuuteni johtuu painosta. Hmm. Anteeksi, mutta kyllä reilusti lihavimmillakin näkee pieniä lapsia tai raskausmahoja. Tää on niin mua, mitään ei voi myöntää. Tie vie kesän jälkeen Naistenklinikalle. Gyne sanoi ettei kaksi ja puoli vuotta ei ole enää normaali pituus yritykselle tässä iässä. Tarkoittaen että olisi pitänyt jo raskautua. Eihän tässä onnistua voidakaan kun ei elimistö toimi normaalisti. Koska en ovuloi on vauva silkka mahdottomuus ilman apuja.
-C
Varmaan yli viikon ajan ovat rinnat olleet todella kipeät. Nännit "jöpöttää" kokoajan ja kosketusarkuutta koko rinnan alueella. Tällaisesta pitää Taaaaas päästää mielikuvitus valloilleen! Miksi! Mitä mäkin kuvittelen, että kaks js puol vuotta ehkäisyn lopettamisen jälkeen yhtäkkiä raskautuisin. Jep in my dreams. .
Pyyhkeissä tuli verta kp24. Eivät kuitenkaan alkaneet samana päivänä vaan antoivat odottaa vielä pari päivää. Mut joo.
Sain varattua ajan yksityiselle, mutta ei se käynti hyödyttänyt lähes ollenkaan. Niillä oli alkeelliset ultrauslaitteet, joilla näki vain pintapuolisesti ettei myoomia tai muita ole. Eli kaikki ok, edelleen. Salaa toivoin että olis jotain pahaa löytynyt kertaheitolla ettei tarvitsisi käydä miljoonia testejä. Suuri wake-up call kuitenkin tapahtui. Minä olen lihava. Kuulin sanan 'ylipaino' ainakin kymmenen kertaa käynnin aikana. Kävin vaa'alla vastaanotolla, ja järkytyin itsekin. Puolessa vuodessa paino on noussut lähemmäs 10kiloa. Olen toki ostanut hieman väljempiä vaatteita, mutta en ole ajatellut asiaa sen tarkemmin. Syödään miehen kanssa kotiruokaa kuusi päivää viikossa, kerran roskaruokaa. Sekin on jo liikaa. Pitää skarppaa.
Kaksivuorotyön takia en pysty tiettyyn säännölliseen aikaan liikkumaan joka päivä. Eihän se mikään tekosyy ole. Olin hoikka parikymppiseksi asti, joten mun on vaikea sulattaa ajatusta että kolmessa ja puolessa vuodessa oon pikkuhiljaa syönyt itseni lihavaksi. Laitoin miehelle viestin lääkärin jälkeen, johon sain ihanan vastauksen.. Oon hänelle täydellinen juuri tällaisena kuin olen. Hän rakastaa minua.
Lääkäri kuitenkin painotti, että syy ovuloimattomuuteni johtuu painosta. Hmm. Anteeksi, mutta kyllä reilusti lihavimmillakin näkee pieniä lapsia tai raskausmahoja. Tää on niin mua, mitään ei voi myöntää. Tie vie kesän jälkeen Naistenklinikalle. Gyne sanoi ettei kaksi ja puoli vuotta ei ole enää normaali pituus yritykselle tässä iässä. Tarkoittaen että olisi pitänyt jo raskautua. Eihän tässä onnistua voidakaan kun ei elimistö toimi normaalisti. Koska en ovuloi on vauva silkka mahdottomuus ilman apuja.
-C
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)