Huppista keikkaa ja vauvalla on ikää jo kahdeksan viikkoa. Aika on mennyt nopeasti, pakko myöntää. Muutama viikko meni ennenkuin tutustuimme pojan kanssa kunnolla. Tai tarkoitan, että osaan lukea itkuja jo hieman erilailla, vaikka tosiaan niitäkin huutoja on joihin en ymmärrä syytä.
Elämä on muuttunut. Ennen laitoin kengät jalkaan ja kävelin lähikauppaan kun maito loppui. Nykyään, no, laitan miehelle viestin et tuoko maidon kun tulee. Meillä ei saa jättää vaunuja rappukäytävään, joten säilytetään niitä sisällä. Se roudaaminen rappusia pitkin..hmm, ei kiva. Eka vaunut, sitten vauva. Ja takas tullessa toisinpäin. Tietty hoitolaukku ja oma painava laukku siihen päälle. Lisäksi kaupasta tulee ostettua kassillinen tai kaksi ruokaa. Oon kyllä tehnyt pikkujutusta niin suuren, mut ulos lähteminen on vaikeaa.
Takaisin pojan ensimmäisiin päiviin. Oltiin jorvissa synnytyksen jälkeen vielä kaksi kokonaista yötä. Olin kyllä niin kypsä jo siihen huoneeseen jossa oltiin. Helpotus kun pääsi kotiin ja omaan suihkuun. Muutuin ihmisenä jo sairaalassa. Joku sisäinen kello kääntyi niin, että reagoin jokaiseen pieneenkin ääneen. Oon tavallaan 24/7 valmiustilassa, ja tunnen sisälläni etten osaa rentoutua täysin enää ollenkaan. Huomaan eron itsessäni, ja miehessä en. Hän onkin samanlainen kuin ennenkin. Nukkuu joskus päikkärit töiden jälkeen, käy kaupassa kun haluaa, näkee kavereita, on. On sellainen kuin aiemminkin. Minä en.
En tiedä onko se hyvä juttu, etten osaa enää ollenkaan rentoutua. Painoin pojan ekan elinviikon kahvin voimalla, lähes nukkumatta, vieraita viihdyttäen ja imetystä opetellen. Olin paljon puhelimessa, laittauduin joka aamu ennen pienen heräämistä, siivosin ja pyykkäsin. That's it.
Sit olin niin poikki että itkin miehelle etten jaksa enää. Suutuin itselleni, ei tämä ollut pojan vika. Ylikuormitin itseni muilla jutuilla. Ja kaikki toisteli että nuku nyt kun voit. Jaa, no mutta meidän poika ei nuku päivällä kun pikkupätkiä. Enkä osannut tai osaa vieläkään "mennä nukkumaan" kun vauva menee.
Ongelmia on ollut yhtä sun toista. Sellaisia juttuja joiden olemassaoloa en oo voinut kuvitellakaan. Liityin Facebookissa imetystuki ryhmään, sieltä on löytynyt paljon vinkkejä ja apua.
Imetys. Asia, jota pidin itsestäänselvyytenä on aiheuttanut harmaita hiuksia. Kaksi rintatulehdusta, suihkutissit, asentorajoittuneisuus, verestys, ruvet, kipu ja mitäs näitä tässä jo ollut koettavana. Pumppaan iltaisin ennen nukkumaanmenoa toisesta rinnasta "hätämaitovaran" jos vauva päättääkin vetää raivarit seuraavana päivänä. Tämän siis tehnyt muutaman kerran, oisko kolmen viikon vanhana. Siitä asti lypsämisestä on tullut iltarutiini. Jos maito ei mene seuraavaan iltaan mennessä, laitan sen minigrippussissa pakkaseen. Näin ollen voin ehkä joskus lähteä jonnekin kun vauvan ruoka on valmiina. :)
Alusta asti oikea rinta on toiminut paremmin. Vauva suosii myös tätä rintaa. Siksi syötän aina ensin vasemman rinnan, joka päättyy lähes aika kitinään, jonka jälkeen siirryn oikeaan. Meillä asustaa myöskin ahmatti, poika ei osaa lopettaa syömistä, kunnes maito pursuaa suusta tai hyvin väsyneenä nukahtaa siihen paikkaansa. Päivällä röyhtäytän aina pojan, yöllä jatketaan unia syönnin jälkeen.
Päivät ovat vaihtelevia, joskus huudetaan kaikki valveillaoloaika, ja joskus hymyillään ja jokellellaan. Poika oppii kokoajan uutta ja on upeaa seurata millainen hänestä tulee. Hän on hyvin voimakastahtoinen, tarkkaavainen, ympäristöstä kiinnostunut, virkeä, helposti loukkaantuva. Minähän kaikille kovaan ääneen kerroin kuinka ollaan miehen kanssa molemmat oltu vanhempiemme mukaan helppoja vauvoja. Syötiin, nukuttiin ja kakattiin. Ja sitähän minäkin toivoin, että helppo unelias vauva muuttaisi tänne. No, toisin kävi.
Poitsu oli ensimmäisen eläinviikkonsa "vauva" eli nukkui paljon, söi ja jatkoi nukkumista. Sen jälkeen hän sit onkin kaivannut seuraa ja virikkeitä aina hereillä ollessaan. Muuten tulee itku. Päivät alkoi mennä poikaa kanniskellessa ja hyssytellessä. Päivällä ei enää nukuta, vaikka oltais ihan rättiväsy. Tai "nukutaan" toki, siis vartin tai puolen tunnin unet ja sit yllättääkin nälkä tai masua vääntää. Poika vois syödä vaan kokoajan, mutta ei sit kuitenkaan viihdy tissillä kauaa kerrallaan. Masua vääntää ihan päivästä riippuen enemmän tai vähemmän. Pieruja tulee myöskin paljon. D-vitamiinit aloitettiin kahden viikon ikäisenä, siihen tueksi rela tabs- maitohappobakteerit, ja satunnaisesti disflatyl ilmavaivoihin syönnin jälkeen.
Siltikin rakkaus kitisee enemmän kuin on tyytyväinen. Tulee väistämättäkin sellainen olo, että mitä mä teen väärin. Mihin toista sattuu kun ei hän sitä osaa kertoa?
Rakkauden määrää ei kuitenkaan voi sanoin kuvailla. Mä olen äiti. Joku tarvitsee mua enemmän kuin ketään. Rakastan mun pikkuista.
perjantai 4. maaliskuuta 2016
keskiviikko 27. tammikuuta 2016
Synnytyskertomus
Mitä pidemmälle aika menee, sitä nopeammin muistot muuttuu. Poikamme syntyi kauniiseen pakkastalveen sunnuntaina 03.01.2016
Synnytys oli ehdottomasti elämäni vaikein kokemus, vaikkakin tuntemukset olisi pitänyt kirjoittaa ylös heti, koska kokemus tuntuu nyt jo leppoisammalta kun se todellisuudessa oli.
Vuoden vaihde sujui mukavasti ystävien kanssa. Mukana oli muutama pari vuotiaskin, jotka jaksoivat käydä katsomassa raketteja, mutta nukahtivat unille jo kymmenen jälkeen. Tuli itse valvottua ehkä kolmeen asti. Sit uni vei voiton.
Uudenvuoden päivänä makoiltiin ja oltiin vaan. Käytiin mäkkärissä syömässä ja mentiin kaverille istumaan iltaa. Vointi oli hyvä, olin onnellinen ettei vauva päättänyt tulla viime vuoden puolella. Mies vitsaili illasta että "ei nyt uskalla ottaa" kun oltiin menty kuitenkin jo yli lasketun ajan.
Heitettiin porukka baariin ja jatkettiin kotiin. Kello lähestyi puolta yötä.
Mies kömpi sänkyyn ja mä menin vessaan hoitamaan iltatoimet.
Sit en ookaan ihan varma kerkesinkö nukahtaa ollenkaan, mutta alkoi ummettaa kamalasti. Pöntöllä istuen olo tuntui hyvältä, mut heti sänkyyn palattua outo paineen tuntu palasi. Kello kaksi nousin sängystä kun kipu muutti muotoaan. Nyt olin varma että supistelee. Kipu tuli aaltoina ja tuntui koko vatsasssa, pahimpana alaselän/pepun puolella.
Ei mennyt tuntiakaan kun supistukset tulivat todella usein. Otin puhelimen esiin ja laitoin ajastimen päälle. Kello oli varmaan kolme yöllä tässä vaiheessa. Alle 10 minuutin välein supisteli, oisko suurin osa ajoittunut 6-7minuutin paikkeille. Pinnallisena ihmisenä yritin epätoivoisesti meikata suppareiden välissä. Ripsarit silmiin ja mies hereille. Ilmoitin vaan että kohta synnytän, käys suihkussa niin lähdetään Jorviin.
Soitin Jorviin ja sain luvan lähteä. Oli supistellut jo tunteja säännöllisesti alle 10min välein.
Ajettiin Jorviin tyhjiä katuja pitkin. Ainoa helpotus oli auton penkinlämmitin joka osuu kivasti alaselkään. Jorvissa oli hiljaista. Ei ketään missään. Ravasin käytäviä pitkin, koska ainoa helpottava asia oli kävely. Ei pystynyt istua saati maata. Odoteltiin hetki aulassa kunnes meidät kutsuttiin sisään. Kello tais olla jotain kuus aamulla.
Mulle tehtiin sisätutkimus ja laitettiin käyrille. Tottakai, jännityksestä vai mistä lie johtuen supistelujen väli piteni. Tästä en sit muistakaan niin tarkasti, oli ainakin kohdunsuu pehmennyt ja olisinko ollut sormelle auki. Kätilö sanoi että synnytys on käynnistynyt. Nyt vaan kuumia suihkuja, lämpötyynyjä ja särkylääkettä naamaan. Meiltä kysyttiin halutaanko jäädä jo osastolle, vai mennäänkö mielummin kotiin. Kello löi kahdeksan ja kätilö vaihtui. Joka olikin hauska juttu että meillä oli nämä kaksi kätilöä myöskin päivällä ja illalla/yöllä. Täytyy nostaa hattua noille 12tunnin työvuoroille!
Lähdettiin kotiin särkylääkkeiden siivittämänä. "Lepää" oli tärkein ohje. Että on sitten voimia synnytykseen. Voin kertoa että ei tullut levättyä. Menin kuumaan suihkuun, joka ei mielestäni auttanut yhtään kipuun. Istuin jakkaralla suihkussa. Mies lähti hakemaan apteekista särkylääkkeitä lisää. Makasin kyljelläni sängyssä kunnes tuli uusi supistus. Eli noin 10minuutin välein jouduin nousemaan ja kävelin ympäri asuntoa. Kipu.. En pysty sanoin kuvailemaan miltä musta tuntui. Jokainen supistus tuntui siltä että kuolen. Varsinkin peräpäässä paineen tuntu oli ihan käsittämätön. Joku on kuvaillut supistuksia vähän niinkuin menkkakivut x100. Mun mielestä näitä ei voi edes verrata toisiinsa vaikka kovista kuukautiskivuista oon kärsinytkin.
Seuraavan kuuden tunnin ajan kävelin asunnossamme huoneesta huoneeseen. Nämä tunnit meni sellasessa "sumussa". Puhelimeen oli tullut viestejä mutta en pystynyt keskittymään edes niiden lukemiseen. Yritin syödä leivän, puolikkaan ruisleivän sain alas. Join vettä. Ja paljon. Mies nukkui sohvalla ja huikkasi vaan että herätä jos tarviit jotain. En viittiny häiritä koska tiesin ettei hän olisi voinut mitään tehdä. En siis ole mitenkään katkera :D oishan se toki ollut kiva saada itekin nukuttua.
Kolmen aikaan lähdettiin taas Jorviin. Supistukset tulivat alle viiden minuutin välein. Automatka oli kamala, istuma-asennossa oli tosi vaikea olla. Väänsin itkua. Kirjauduttiin sisään ja päästiin käyrille. Supistusten väli taas hiukan pidentyi mutta olin 4cm auki. Limatulppa irtosi myös juuri ennenkuin lähdettiin kotoa. Seuraavaksi vaihdoin sairaalavaatteet ja päästiin synnytyssaliin. Tässä vaiheessa sanoin edelleen etten tahdo muuta kivunlievitystä kuin lääkkeet ja ilokaasu. Ei missään nimessä mitään piikkejä. Huoneessa otettiin parin tunnin välein käyrät. Kävin suihkussa pallon kanssa. Sekään ei auttanut. Kello tikitti, mulla ei ollut enää mitään käsitystä päivästä tai ajasta.
Kello kahdeksan katsoin kelloa ja totesin että meillä alkaa sauna! Sekä Suomi-Kanada nuorten maailmanmestaruus kilpailu. Mut eipä se muuten ollut siinä vaiheessa mielessä. Vilkasin puhelinta. Paljon viestejä "joko hän synty?" Jne. En vastaillut viesteihin kun supparit yllätti taas. Mies katsoi netflixistä sarjoja, mua ei kiinnostanut muu kun hengissä pysyminen :D
Sain kivunlievitykseen sellaisen sähköisen härpäkkeen, joska meni läpyskät alaselkään. Aina kun supistus tuli painoin nappia ja sänköimpulssit vahvistuivat. Ilokaasua imppasin myöskin ihan siitä asti kun huoneeseen päästiin. Mies joutui muutaman kerran tyhjentämään oksennuspussin.
Mies kävi jossain vaiheessa shellillä hakemassa syötävää ja juotavaa. Eipä maistunut leipä taaskaan. Vettä sain hiukan juotua. En muista mihin aikaan tuli käsky ettei enää vettäkään. Mut kuivin suin meni loppuyö.
Kymmenen aikaan kätilö tuli katsomaan tilannetta. Olisikohan ollut 5cm auki. Eli hyvin hitaasti mentiin. Oksitosiinia sain suoneen. Se tipan laitto oli jotain niin kamalaa. En katsonut mutta mies sanoi että verta suihkusi ympäriinsä. Meni makuualusta vasemmalta puolelta ihan vereen. Siitä hetkestä lähtien en sitten käyttänyt vasenta kättä enää ollenkaan koska ällötti se tippa niin paljon. En vaan pystynyt.
Kätilö kyseli kivusta. Luulin että mulla ois korkea kipukynnys mutta ei näköjään. Jos asteikolla 4-10 pitäisi kuvailla kipua, sanoisin 10. Ellei enemmänkin. Luovutin. Pelkäsin epiduraalia sen piikin takia, mutta en pystynyt enää olla kivuissani. Synnytyskin eteni niin hitaasti. Anestesialääkäri kutsuttiin paikalle. Sain spinaali- ja epiduraalipuudutukset tasan kello 11. (Siis 23.00 illalla)
Sillä hetkellä helpotti. Nukahdin. Nukuin puolisen tuntia kunnes kivut alkoivat pikkuhiljaa palata. 45minuutin päästä kivut olivat yhtä pahat kuin ennenkin. Soitin kelloa ensimmäistä kertaa koko synnytyksessä. Sain lisää epiduraalia. Synnytyskin oli edennyt. Olin jo 8cm auki. Kätilö sanoi ettei kauaa enää mene kun päästään helppoon vaiheeseen; ponnistukseen. Hän sanoi että tuskin tunnen muuta kuin paineen tunnetta. Paskan vitut :D ponnistus vaiheeseen päästiin yhden jälkeen yöllä. Olin kokonaan auki.
Ensin ponnistin sängyllä. Supistukset tulivat varmaan minuutin välein. En osaa sano mutta kokoajan supisti. Pojan päähän laitettiin antura josta pystyttiin seuraamaan hänen sykettään. Ponnistuksista ei tullut ilmeisesti mitään kun vaihdettiin synnytysasentoa. Menin jakkaralle, ja mies istui takanani. Olin aivan sekaisin kivusta mutta kätilö osasi aika hyvin rauhoitella, ja käski olemaan hiljaa ja näin ollen sain kaiken energian kohdistettua ponnistuksiin. Pitkät 40minuuttia myöhemmin poika syntyi. Kätilö otti hänet vastaan ja nosti syliini. Poika tuntui tuolloin todella isolta. Mut autettiin takaisin sängylle, jossa istukan synnytys tapahtuisi. Verta oli jumalattomasti. Poika oli puhdas mutta muuten sitä oli joka paikassa. Katseltiin poikaa. Olihan se vaikea käsittää että tämä oli meidän oma. Ja että hän tuli kaiken taistelun jälkeen minun mahastani. Istukka syntyi nopeasti ja olikin aika iso, 670g.
Kätilö tarkasteli alapäätäni ja totesi ettei hän saa tätä korjatuksi. Lääkärin täytyi se ommella. Lääkärit olivatkin sitten varattuina, joten mulle ilmoitettiin että poika lähtee lapsivuodeosastolle ja mä meen nukkumaan pariksi tunniksi ennen leikkausta. Kello oli jotain neljän ja viiden välillä. Mies lähetettiin kotiin. Mies laittoi meidän vanhemmille viestiä että terve täyden kympin poika on syntynyt kello 2.13.
Kätilö laittoi mulle vielä katetrin koska en luonnollisestikaan saanut käydä vessassa ennen leikkausta. Enkä varmaan olis kyllä pystynytkään. Kahdeksalta mut haettiin jostain huoneesta ja kärrättiin leikkaussaliin. Sain epiduraalia lääkärin mukaan enemmän kuin sektioissa käytetään, mutta pystyin edelleen liikuttamaan vasenta jalkaani ja tunsin alapään sörkkimisen.
Tippaan tuli jotain lääkettä ja oikeassa kädessä oli verenpainemittari. Selvisin kuitenkin tästäkin. Heräämössä vasta molemmat jalat puuttuivat kunnolla. Siellä menikin sitten pidempään kun he olivat kuvitelleet. Kun vihdoin pääsin heräämöstä mut kärrättiin osastolle ja huikattiin että poika tuodaan kohta luokseni. Mun kaikki tavarat oli varmaan ympäri Jorvia tässä vaiheessa. Joku sit metsästi mun ulkovaatteet, laukun ja sairaalakassin. Näin puhelimen ekaa kertaa pitkästä aikaa ja sinnehän oli mies laittanut viestiä että missä mahdan olla kun hän on tulossa nyt takaisin. :) Olin osastolla kahden muun mamman kanssa samassa huoneessa noin 5minuuttia kun multa tultiin kysymään otetaanko mielummin perhehuone. Sehän sopi mainiosti. Joku kärräs sit mut sekä pojan omaan rauhaan. Mies saapui sinne hetkeä myöhemmin. Otin pojan viekkuun ja aloitettiin ihmetyksen harjoittelu. Oli niin epätodellinen olo. Toki väsymys ja kaikki painoi päälle mutta en voinut olla katselematta tuota täydellistä pikkuista. Kaiken taistelun jälkeen tässä on joku, joka tarvitsee minua. Joku, joka kaipaa läheisyyttä ja rakkautta. ja sitä hän saa.
Synnytys oli ehdottomasti elämäni vaikein kokemus, vaikkakin tuntemukset olisi pitänyt kirjoittaa ylös heti, koska kokemus tuntuu nyt jo leppoisammalta kun se todellisuudessa oli.
Vuoden vaihde sujui mukavasti ystävien kanssa. Mukana oli muutama pari vuotiaskin, jotka jaksoivat käydä katsomassa raketteja, mutta nukahtivat unille jo kymmenen jälkeen. Tuli itse valvottua ehkä kolmeen asti. Sit uni vei voiton.
Uudenvuoden päivänä makoiltiin ja oltiin vaan. Käytiin mäkkärissä syömässä ja mentiin kaverille istumaan iltaa. Vointi oli hyvä, olin onnellinen ettei vauva päättänyt tulla viime vuoden puolella. Mies vitsaili illasta että "ei nyt uskalla ottaa" kun oltiin menty kuitenkin jo yli lasketun ajan.
Heitettiin porukka baariin ja jatkettiin kotiin. Kello lähestyi puolta yötä.
Mies kömpi sänkyyn ja mä menin vessaan hoitamaan iltatoimet.
Sit en ookaan ihan varma kerkesinkö nukahtaa ollenkaan, mutta alkoi ummettaa kamalasti. Pöntöllä istuen olo tuntui hyvältä, mut heti sänkyyn palattua outo paineen tuntu palasi. Kello kaksi nousin sängystä kun kipu muutti muotoaan. Nyt olin varma että supistelee. Kipu tuli aaltoina ja tuntui koko vatsasssa, pahimpana alaselän/pepun puolella.
Ei mennyt tuntiakaan kun supistukset tulivat todella usein. Otin puhelimen esiin ja laitoin ajastimen päälle. Kello oli varmaan kolme yöllä tässä vaiheessa. Alle 10 minuutin välein supisteli, oisko suurin osa ajoittunut 6-7minuutin paikkeille. Pinnallisena ihmisenä yritin epätoivoisesti meikata suppareiden välissä. Ripsarit silmiin ja mies hereille. Ilmoitin vaan että kohta synnytän, käys suihkussa niin lähdetään Jorviin.
Soitin Jorviin ja sain luvan lähteä. Oli supistellut jo tunteja säännöllisesti alle 10min välein.
Ajettiin Jorviin tyhjiä katuja pitkin. Ainoa helpotus oli auton penkinlämmitin joka osuu kivasti alaselkään. Jorvissa oli hiljaista. Ei ketään missään. Ravasin käytäviä pitkin, koska ainoa helpottava asia oli kävely. Ei pystynyt istua saati maata. Odoteltiin hetki aulassa kunnes meidät kutsuttiin sisään. Kello tais olla jotain kuus aamulla.
Mulle tehtiin sisätutkimus ja laitettiin käyrille. Tottakai, jännityksestä vai mistä lie johtuen supistelujen väli piteni. Tästä en sit muistakaan niin tarkasti, oli ainakin kohdunsuu pehmennyt ja olisinko ollut sormelle auki. Kätilö sanoi että synnytys on käynnistynyt. Nyt vaan kuumia suihkuja, lämpötyynyjä ja särkylääkettä naamaan. Meiltä kysyttiin halutaanko jäädä jo osastolle, vai mennäänkö mielummin kotiin. Kello löi kahdeksan ja kätilö vaihtui. Joka olikin hauska juttu että meillä oli nämä kaksi kätilöä myöskin päivällä ja illalla/yöllä. Täytyy nostaa hattua noille 12tunnin työvuoroille!
Lähdettiin kotiin särkylääkkeiden siivittämänä. "Lepää" oli tärkein ohje. Että on sitten voimia synnytykseen. Voin kertoa että ei tullut levättyä. Menin kuumaan suihkuun, joka ei mielestäni auttanut yhtään kipuun. Istuin jakkaralla suihkussa. Mies lähti hakemaan apteekista särkylääkkeitä lisää. Makasin kyljelläni sängyssä kunnes tuli uusi supistus. Eli noin 10minuutin välein jouduin nousemaan ja kävelin ympäri asuntoa. Kipu.. En pysty sanoin kuvailemaan miltä musta tuntui. Jokainen supistus tuntui siltä että kuolen. Varsinkin peräpäässä paineen tuntu oli ihan käsittämätön. Joku on kuvaillut supistuksia vähän niinkuin menkkakivut x100. Mun mielestä näitä ei voi edes verrata toisiinsa vaikka kovista kuukautiskivuista oon kärsinytkin.
Seuraavan kuuden tunnin ajan kävelin asunnossamme huoneesta huoneeseen. Nämä tunnit meni sellasessa "sumussa". Puhelimeen oli tullut viestejä mutta en pystynyt keskittymään edes niiden lukemiseen. Yritin syödä leivän, puolikkaan ruisleivän sain alas. Join vettä. Ja paljon. Mies nukkui sohvalla ja huikkasi vaan että herätä jos tarviit jotain. En viittiny häiritä koska tiesin ettei hän olisi voinut mitään tehdä. En siis ole mitenkään katkera :D oishan se toki ollut kiva saada itekin nukuttua.
Kolmen aikaan lähdettiin taas Jorviin. Supistukset tulivat alle viiden minuutin välein. Automatka oli kamala, istuma-asennossa oli tosi vaikea olla. Väänsin itkua. Kirjauduttiin sisään ja päästiin käyrille. Supistusten väli taas hiukan pidentyi mutta olin 4cm auki. Limatulppa irtosi myös juuri ennenkuin lähdettiin kotoa. Seuraavaksi vaihdoin sairaalavaatteet ja päästiin synnytyssaliin. Tässä vaiheessa sanoin edelleen etten tahdo muuta kivunlievitystä kuin lääkkeet ja ilokaasu. Ei missään nimessä mitään piikkejä. Huoneessa otettiin parin tunnin välein käyrät. Kävin suihkussa pallon kanssa. Sekään ei auttanut. Kello tikitti, mulla ei ollut enää mitään käsitystä päivästä tai ajasta.
Kello kahdeksan katsoin kelloa ja totesin että meillä alkaa sauna! Sekä Suomi-Kanada nuorten maailmanmestaruus kilpailu. Mut eipä se muuten ollut siinä vaiheessa mielessä. Vilkasin puhelinta. Paljon viestejä "joko hän synty?" Jne. En vastaillut viesteihin kun supparit yllätti taas. Mies katsoi netflixistä sarjoja, mua ei kiinnostanut muu kun hengissä pysyminen :D
Sain kivunlievitykseen sellaisen sähköisen härpäkkeen, joska meni läpyskät alaselkään. Aina kun supistus tuli painoin nappia ja sänköimpulssit vahvistuivat. Ilokaasua imppasin myöskin ihan siitä asti kun huoneeseen päästiin. Mies joutui muutaman kerran tyhjentämään oksennuspussin.
Mies kävi jossain vaiheessa shellillä hakemassa syötävää ja juotavaa. Eipä maistunut leipä taaskaan. Vettä sain hiukan juotua. En muista mihin aikaan tuli käsky ettei enää vettäkään. Mut kuivin suin meni loppuyö.
Kymmenen aikaan kätilö tuli katsomaan tilannetta. Olisikohan ollut 5cm auki. Eli hyvin hitaasti mentiin. Oksitosiinia sain suoneen. Se tipan laitto oli jotain niin kamalaa. En katsonut mutta mies sanoi että verta suihkusi ympäriinsä. Meni makuualusta vasemmalta puolelta ihan vereen. Siitä hetkestä lähtien en sitten käyttänyt vasenta kättä enää ollenkaan koska ällötti se tippa niin paljon. En vaan pystynyt.
Kätilö kyseli kivusta. Luulin että mulla ois korkea kipukynnys mutta ei näköjään. Jos asteikolla 4-10 pitäisi kuvailla kipua, sanoisin 10. Ellei enemmänkin. Luovutin. Pelkäsin epiduraalia sen piikin takia, mutta en pystynyt enää olla kivuissani. Synnytyskin eteni niin hitaasti. Anestesialääkäri kutsuttiin paikalle. Sain spinaali- ja epiduraalipuudutukset tasan kello 11. (Siis 23.00 illalla)
Sillä hetkellä helpotti. Nukahdin. Nukuin puolisen tuntia kunnes kivut alkoivat pikkuhiljaa palata. 45minuutin päästä kivut olivat yhtä pahat kuin ennenkin. Soitin kelloa ensimmäistä kertaa koko synnytyksessä. Sain lisää epiduraalia. Synnytyskin oli edennyt. Olin jo 8cm auki. Kätilö sanoi ettei kauaa enää mene kun päästään helppoon vaiheeseen; ponnistukseen. Hän sanoi että tuskin tunnen muuta kuin paineen tunnetta. Paskan vitut :D ponnistus vaiheeseen päästiin yhden jälkeen yöllä. Olin kokonaan auki.
Ensin ponnistin sängyllä. Supistukset tulivat varmaan minuutin välein. En osaa sano mutta kokoajan supisti. Pojan päähän laitettiin antura josta pystyttiin seuraamaan hänen sykettään. Ponnistuksista ei tullut ilmeisesti mitään kun vaihdettiin synnytysasentoa. Menin jakkaralle, ja mies istui takanani. Olin aivan sekaisin kivusta mutta kätilö osasi aika hyvin rauhoitella, ja käski olemaan hiljaa ja näin ollen sain kaiken energian kohdistettua ponnistuksiin. Pitkät 40minuuttia myöhemmin poika syntyi. Kätilö otti hänet vastaan ja nosti syliini. Poika tuntui tuolloin todella isolta. Mut autettiin takaisin sängylle, jossa istukan synnytys tapahtuisi. Verta oli jumalattomasti. Poika oli puhdas mutta muuten sitä oli joka paikassa. Katseltiin poikaa. Olihan se vaikea käsittää että tämä oli meidän oma. Ja että hän tuli kaiken taistelun jälkeen minun mahastani. Istukka syntyi nopeasti ja olikin aika iso, 670g.
Kätilö tarkasteli alapäätäni ja totesi ettei hän saa tätä korjatuksi. Lääkärin täytyi se ommella. Lääkärit olivatkin sitten varattuina, joten mulle ilmoitettiin että poika lähtee lapsivuodeosastolle ja mä meen nukkumaan pariksi tunniksi ennen leikkausta. Kello oli jotain neljän ja viiden välillä. Mies lähetettiin kotiin. Mies laittoi meidän vanhemmille viestiä että terve täyden kympin poika on syntynyt kello 2.13.
Kätilö laittoi mulle vielä katetrin koska en luonnollisestikaan saanut käydä vessassa ennen leikkausta. Enkä varmaan olis kyllä pystynytkään. Kahdeksalta mut haettiin jostain huoneesta ja kärrättiin leikkaussaliin. Sain epiduraalia lääkärin mukaan enemmän kuin sektioissa käytetään, mutta pystyin edelleen liikuttamaan vasenta jalkaani ja tunsin alapään sörkkimisen.
Tippaan tuli jotain lääkettä ja oikeassa kädessä oli verenpainemittari. Selvisin kuitenkin tästäkin. Heräämössä vasta molemmat jalat puuttuivat kunnolla. Siellä menikin sitten pidempään kun he olivat kuvitelleet. Kun vihdoin pääsin heräämöstä mut kärrättiin osastolle ja huikattiin että poika tuodaan kohta luokseni. Mun kaikki tavarat oli varmaan ympäri Jorvia tässä vaiheessa. Joku sit metsästi mun ulkovaatteet, laukun ja sairaalakassin. Näin puhelimen ekaa kertaa pitkästä aikaa ja sinnehän oli mies laittanut viestiä että missä mahdan olla kun hän on tulossa nyt takaisin. :) Olin osastolla kahden muun mamman kanssa samassa huoneessa noin 5minuuttia kun multa tultiin kysymään otetaanko mielummin perhehuone. Sehän sopi mainiosti. Joku kärräs sit mut sekä pojan omaan rauhaan. Mies saapui sinne hetkeä myöhemmin. Otin pojan viekkuun ja aloitettiin ihmetyksen harjoittelu. Oli niin epätodellinen olo. Toki väsymys ja kaikki painoi päälle mutta en voinut olla katselematta tuota täydellistä pikkuista. Kaiken taistelun jälkeen tässä on joku, joka tarvitsee minua. Joku, joka kaipaa läheisyyttä ja rakkautta. ja sitä hän saa.
maanantai 21. joulukuuta 2015
Viimeiset viikot
Oma neuvolatätini on mukava. Tultiin kyllä ihan heti juttuun eikä hän turhia pelottele vaan kertoo asiallisesti faktat kaikesta. Jättiläisvauvaa ei näillä näkymin tänne ole tulossa, huh!
Viikot ovat vierineet mukavasti lomaillessa. Heräilen yleensä kympin pintaan ilman herätyksiä.. Ekat pari viikkoa olin järjestänyt kaikkea tekemistä heti aamupäivään, mutta kun kello 12 istuin sohvalla ja ihmettelin mitäs sitten, totesin että fuck it- minä nukun nyt niin paljon ja myöhään kun huvittaa.
Raskausviikkolla 36+6 oli neuvola, jossa kaikki näytti normaalilta. Paino pysynyt samana, verenpaineet myöskin. Vauva oli raivotarjonnassa. Sf-mitta 31,5cm. Eli puoli senttiä oli vaan kasvanut mitta kahdessa viikossa. Mulle ei vauvan painosta oo kukaan sanonut yhtään mitään. Kai se siinä normeissa menee kun muuten kaikki ok.
Tänään olin taas neuvolassa rv 38+5 ja olipa outoa mennä sinne kello 13.30
Oon aina mennyt aamusta tai aamupäivästä ja tää olikin outoa kun heräilin tänään jostain syystä ennen kahdeksaa eikä uni tullut enää. Siinä sitten ehti hyvin siivoilla ja syödä sekä tappaa aikaa candy crushin avulla :D
Painoa oli kilon verran enemmän kun kaks viikkoa sitten, mut veikkaan et syöminen ja pari kuppia kahviakin vaikuttaa tähän. Eiks aamupaino oo aina matalin? Nyt kun olikin keskellä päivää mitattu.
Tässä parin viikon sisällä oli yhtenä päivänä outoa vatsakipua. Makasin sohvalla ja tuntui todella oudolta. Ei kipeältä mutta vatsa oli kovana. Aattelin että varmaan oli kyseessä harjoitussupistus! No nyt kun otettiin sf-mitta, oli se pienentynyt pari senttiä. Elikkäs bebe on laskeutunut! Käsikopelolla pää oli tosiaan jo tosi alhaalla ja kiinnittynytkin ilmeisesti. Neuvolatäti sanoi että todennäköisesti laskeutui silloin kun tunsin tuota outoa möyrintää. Viikko tai kaksi tässä kuulemma menee. Ei tosiaan voi tarkasti sanoa milloin poitsu syntyy, mutta veikkaus oli ettei ainakaan paria viikkoa yli tarvii odotella.
Nyt vaan rennosti joulun viettoon. Ollaan miehen kans suunniteltu jo että ensi vuonna ollaan kolmisin kotona! Ehkä siitä alkaakin meidän "oma" joulu. Nyt kun mä oon aina mennyt omalle äidille aattona, ja mies on oman äitinsä kanssa. Toivon ettei joulu mene sairaalassa, vaan bebe pysyy yksiössään vielä ainakin viikon verran. Toki paras olisi kun menisi vaikka pari päivää tammikuun puolelle. No, luonto päättää miten käy.
Ellei kummia käy, ens kerralla kirjoittelen kun ollaan saatu rakas konkreettisesti osaksi meidän pientä perhettä. <3
-C
Viikot ovat vierineet mukavasti lomaillessa. Heräilen yleensä kympin pintaan ilman herätyksiä.. Ekat pari viikkoa olin järjestänyt kaikkea tekemistä heti aamupäivään, mutta kun kello 12 istuin sohvalla ja ihmettelin mitäs sitten, totesin että fuck it- minä nukun nyt niin paljon ja myöhään kun huvittaa.
Raskausviikkolla 36+6 oli neuvola, jossa kaikki näytti normaalilta. Paino pysynyt samana, verenpaineet myöskin. Vauva oli raivotarjonnassa. Sf-mitta 31,5cm. Eli puoli senttiä oli vaan kasvanut mitta kahdessa viikossa. Mulle ei vauvan painosta oo kukaan sanonut yhtään mitään. Kai se siinä normeissa menee kun muuten kaikki ok.
Tänään olin taas neuvolassa rv 38+5 ja olipa outoa mennä sinne kello 13.30
Oon aina mennyt aamusta tai aamupäivästä ja tää olikin outoa kun heräilin tänään jostain syystä ennen kahdeksaa eikä uni tullut enää. Siinä sitten ehti hyvin siivoilla ja syödä sekä tappaa aikaa candy crushin avulla :D
Painoa oli kilon verran enemmän kun kaks viikkoa sitten, mut veikkaan et syöminen ja pari kuppia kahviakin vaikuttaa tähän. Eiks aamupaino oo aina matalin? Nyt kun olikin keskellä päivää mitattu.
Tässä parin viikon sisällä oli yhtenä päivänä outoa vatsakipua. Makasin sohvalla ja tuntui todella oudolta. Ei kipeältä mutta vatsa oli kovana. Aattelin että varmaan oli kyseessä harjoitussupistus! No nyt kun otettiin sf-mitta, oli se pienentynyt pari senttiä. Elikkäs bebe on laskeutunut! Käsikopelolla pää oli tosiaan jo tosi alhaalla ja kiinnittynytkin ilmeisesti. Neuvolatäti sanoi että todennäköisesti laskeutui silloin kun tunsin tuota outoa möyrintää. Viikko tai kaksi tässä kuulemma menee. Ei tosiaan voi tarkasti sanoa milloin poitsu syntyy, mutta veikkaus oli ettei ainakaan paria viikkoa yli tarvii odotella.
Nyt vaan rennosti joulun viettoon. Ollaan miehen kans suunniteltu jo että ensi vuonna ollaan kolmisin kotona! Ehkä siitä alkaakin meidän "oma" joulu. Nyt kun mä oon aina mennyt omalle äidille aattona, ja mies on oman äitinsä kanssa. Toivon ettei joulu mene sairaalassa, vaan bebe pysyy yksiössään vielä ainakin viikon verran. Toki paras olisi kun menisi vaikka pari päivää tammikuun puolelle. No, luonto päättää miten käy.
Ellei kummia käy, ens kerralla kirjoittelen kun ollaan saatu rakas konkreettisesti osaksi meidän pientä perhettä. <3
-C
perjantai 27. marraskuuta 2015
Äitiyslomalla
Mä olen äitiyslomalla! Käytin vikan kesälomaviikonkin pois joten jäin vielä viikkoa aiemmin kotiin. Jalkahoidossa käyty, uimaankin oon kerennyt. Perussiivousta päivittäin, kavereita ja lepoa. Nyt oonkin flunssassa ja sain tarkan ohjeistuksen mieheltä: "ota kuuma suihku, onepiece päälle, villasukat jalkaan, kuumaa teetä hunajalla ja lepäät sohvalla koko päivän." Nyt mä vaan olen.
Rautatabletit ei sovi mulle. Vatsa menee kovaksi, pierettää kokoajan. Enkä halua piereskellä julkisilla paikoilla tai muutenkaan jos on muita paikalla kun minä itse. Herään joka yö 4-6 välillä pissalle, ja otan tabletin silloin c-vitamiini pillerin kera. Eli tyhjään vatsaan ja se saa jäädä imeytymään ihan rauhassa kun jatkan unia. Aamupalaani kuuluu ruisleipää, maustamatonta jogurttia sokeroimattomalla mehukeitolla ja sokerittomalla myslillä. Yleensä ainakin, sillon kun mittaan verensokereita, muuten saattaa jäädä koko aamiainen välistä. Ei vaan tee mieli ruokaa heti herättyä?
Niin eli jogurtin takia en vois rautaa syödä ennen aamiaista.
Mitäs muuta. Neuvolakäynnillä rv 32+1 oli paino pudonnut muutaman sadan gramman verran. Hemoglobiini oli pudonnut myöskin, nyt 101. Ei ilmeisesti toi rauta imeydy sit ollenkaan. Pitää muistaa säännöllisesti se ottaa jos vähän sais nostettua arvoja. Väsynyt en kuitenkaan ole, joten en nää tässä sen suurempaa vaaraa. Verenpaineet hyvät kuten aina :) 107/58
Sf-mitta on se mun pelko jonka oon neuvolassakin ilmaissut. Ihan vaan että vauva ei kasvaisi liian nopsaa. Pelottaa ajatus yli neljä kilosesta. Muuten ei oo tosiaan tullut minkäänlaista pelkoa synnytystä kohtaan, se paino vaan..
Neuvolassa piti olla ekaa kertaa mun uusi oma neuvolatäti, mutta tälle oli tullut joku este ja taas eri hoitaja kyseessä. Tavallaan ärsyttävää kun kukaan ei tunne mua millään lailla, eikä niitä toisaalta edes tunnu kiinnostavan. Ehkä sit ens käynnillä ois se "oma" neuvolatäti. Tämä täti oli muuten ensimmäinen tosi kovakourainen kun tunnusteli mahan päältä vauvan asentoa. Siis ihan sattui sisäelimiin :D Eikä hän osannut siltikään sanoa oliko vauva jo kääntynyt pää alaspäin. Kyllähän mä itse tiedän että oikein siellä on, kun liikkeet tuntuu yläosaan. Kova poika on liikkumaan nykyisin. Kai sitä voimaa on tullut jo niin paljon. No, no worries, sf-mitta oli 29cm joka oli tasan keskikäyrillä viikkoihin nähden.
Sit lääkärintarkastus oli tosta parin viikon päästä. Tasan rv 35.
Lääkäri oli sama kuin ekalla lääkärikäynnillä rv17. Siis niin nihkeä nainen ettei mitään rajaa. Mulla oli muutamia kysymyksiä jotka oli noiden edellisten viikkojen aikana noussut mieleen. Esimerkiksi voin tosi hyvin aamun ja päivän, jaksan touhuta, siivota, nähdä kavereita ja hoitaa kaikkia mahdollisia asioita mutta illalla tulee alavatsaan paineen tunnetta. Riippuu toki päivästä, mut välillä tunne on todella voimakaskin. Tää lääkäri vaan katto mua ja sanoi tyyliin "joooo" sit jatkoin puhumista ja vastaus oli taas jotain yhtä ympäripyöreetä, "kylläkyllä" niin että mitä? Vaikka oon päässyt tosi helpolla koko raskauden, ois kiva saada sit vastauksia "tuo on täysin normaalia" eikä mitään hymähtelyä.
Mun paino oli sen pari sataa grammaa noussut takaisin. Mut nyt kun viikkoja ei tosiaan ole jäljellä enää kovin montaa, en usko että painoa mitään kymmentä kiloa tulee. Ehkä sen pari kiloa, ja sen mä voinkin hyväksyä. Verenpaineet oli hyvät ja sf-mitta 31cm. Tasaisesti on kasvanut masu. Tietenkin toi sf-mitta riippuu mittaajastakin, mut onneks mennään siinä keskikäyrän paikkeilla. Ei ainakaan yli :D
Kyselin myös vauvan kokoa. Olin tietenkin lukenut etukäteen minkä kokoinen vauva on keskimäärin näillä viikoilla. Lääkäri ei tähänkään osannut juuta eikä jaata sanoa. Hassua kun muiden blogeissa näkee aina vaikka mitä painoarvioita ja muita, miksei multa pysty sit tätä kattoo?
Ultralla tarkisti vielä että pää tosiaan oli alaspäin ja näytti missä asennossa pieni siellä köllötteli. Oli kiva pitkästä aikaa nähdä ihan kuvissakin tuo olento.
Kohdunsuu oli pehmennyt ja pituudeksi oli neuvolakorttiin merkattu 3cm. Tosi nopean sisätutkimuksen teki siis samalla, vauva kuulemma oli jo siellä alhaalla. Mahtaako tuo tarkoittaa että alkaa syntyä ajallaan, vai meneekö edes pari päivää yli. Hehe tammikuun puolella ois vaan paljon kivampi :)
-C
Rautatabletit ei sovi mulle. Vatsa menee kovaksi, pierettää kokoajan. Enkä halua piereskellä julkisilla paikoilla tai muutenkaan jos on muita paikalla kun minä itse. Herään joka yö 4-6 välillä pissalle, ja otan tabletin silloin c-vitamiini pillerin kera. Eli tyhjään vatsaan ja se saa jäädä imeytymään ihan rauhassa kun jatkan unia. Aamupalaani kuuluu ruisleipää, maustamatonta jogurttia sokeroimattomalla mehukeitolla ja sokerittomalla myslillä. Yleensä ainakin, sillon kun mittaan verensokereita, muuten saattaa jäädä koko aamiainen välistä. Ei vaan tee mieli ruokaa heti herättyä?
Niin eli jogurtin takia en vois rautaa syödä ennen aamiaista.
Mitäs muuta. Neuvolakäynnillä rv 32+1 oli paino pudonnut muutaman sadan gramman verran. Hemoglobiini oli pudonnut myöskin, nyt 101. Ei ilmeisesti toi rauta imeydy sit ollenkaan. Pitää muistaa säännöllisesti se ottaa jos vähän sais nostettua arvoja. Väsynyt en kuitenkaan ole, joten en nää tässä sen suurempaa vaaraa. Verenpaineet hyvät kuten aina :) 107/58
Sf-mitta on se mun pelko jonka oon neuvolassakin ilmaissut. Ihan vaan että vauva ei kasvaisi liian nopsaa. Pelottaa ajatus yli neljä kilosesta. Muuten ei oo tosiaan tullut minkäänlaista pelkoa synnytystä kohtaan, se paino vaan..
Neuvolassa piti olla ekaa kertaa mun uusi oma neuvolatäti, mutta tälle oli tullut joku este ja taas eri hoitaja kyseessä. Tavallaan ärsyttävää kun kukaan ei tunne mua millään lailla, eikä niitä toisaalta edes tunnu kiinnostavan. Ehkä sit ens käynnillä ois se "oma" neuvolatäti. Tämä täti oli muuten ensimmäinen tosi kovakourainen kun tunnusteli mahan päältä vauvan asentoa. Siis ihan sattui sisäelimiin :D Eikä hän osannut siltikään sanoa oliko vauva jo kääntynyt pää alaspäin. Kyllähän mä itse tiedän että oikein siellä on, kun liikkeet tuntuu yläosaan. Kova poika on liikkumaan nykyisin. Kai sitä voimaa on tullut jo niin paljon. No, no worries, sf-mitta oli 29cm joka oli tasan keskikäyrillä viikkoihin nähden.
Sit lääkärintarkastus oli tosta parin viikon päästä. Tasan rv 35.
Lääkäri oli sama kuin ekalla lääkärikäynnillä rv17. Siis niin nihkeä nainen ettei mitään rajaa. Mulla oli muutamia kysymyksiä jotka oli noiden edellisten viikkojen aikana noussut mieleen. Esimerkiksi voin tosi hyvin aamun ja päivän, jaksan touhuta, siivota, nähdä kavereita ja hoitaa kaikkia mahdollisia asioita mutta illalla tulee alavatsaan paineen tunnetta. Riippuu toki päivästä, mut välillä tunne on todella voimakaskin. Tää lääkäri vaan katto mua ja sanoi tyyliin "joooo" sit jatkoin puhumista ja vastaus oli taas jotain yhtä ympäripyöreetä, "kylläkyllä" niin että mitä? Vaikka oon päässyt tosi helpolla koko raskauden, ois kiva saada sit vastauksia "tuo on täysin normaalia" eikä mitään hymähtelyä.
Mun paino oli sen pari sataa grammaa noussut takaisin. Mut nyt kun viikkoja ei tosiaan ole jäljellä enää kovin montaa, en usko että painoa mitään kymmentä kiloa tulee. Ehkä sen pari kiloa, ja sen mä voinkin hyväksyä. Verenpaineet oli hyvät ja sf-mitta 31cm. Tasaisesti on kasvanut masu. Tietenkin toi sf-mitta riippuu mittaajastakin, mut onneks mennään siinä keskikäyrän paikkeilla. Ei ainakaan yli :D
Kyselin myös vauvan kokoa. Olin tietenkin lukenut etukäteen minkä kokoinen vauva on keskimäärin näillä viikoilla. Lääkäri ei tähänkään osannut juuta eikä jaata sanoa. Hassua kun muiden blogeissa näkee aina vaikka mitä painoarvioita ja muita, miksei multa pysty sit tätä kattoo?
Ultralla tarkisti vielä että pää tosiaan oli alaspäin ja näytti missä asennossa pieni siellä köllötteli. Oli kiva pitkästä aikaa nähdä ihan kuvissakin tuo olento.
Kohdunsuu oli pehmennyt ja pituudeksi oli neuvolakorttiin merkattu 3cm. Tosi nopean sisätutkimuksen teki siis samalla, vauva kuulemma oli jo siellä alhaalla. Mahtaako tuo tarkoittaa että alkaa syntyä ajallaan, vai meneekö edes pari päivää yli. Hehe tammikuun puolella ois vaan paljon kivampi :)
-C
tiistai 20. lokakuuta 2015
Raskausdiabetes
Raskausdiabetes. Sepäs se. Tuomion sain ja nyt opetellaan sen kanssa elämään.
Sokerirasitukseen sain käskyn varata ajan rv 24-28, tiesin että ollaan reissussa rv 26-27 joten päätin hoitaa homman mahdollisimman nopsaan pois alta. Varasin omasta terveyskeskuksesta tasan rv 24 päivälle sokerirasituksen. Se oli keskiviikko. Mites kävikään, sairastuin edeltävänä launtaina kamalaan flunssapöpöön, joka muistaakseni oli pahin koko aikuisiällä kokemani. En esimerkiksi ennen tätä oo koskaan ottanut sairaslomaa töistä, nyt oli ihan pakko kun oksensin kaiken kiinteän sekä nesteet ulos sunnuntaina. Maanantaina menin sit lääkäriin, jossa lähinnä juteltiin lääkärin kanssa ja otettiin tulehdusarvot verikokeilla. Mulle tääkin oli jo iso juttu että suostuin "ylimääräisiin" verikokeisiin. Tulehdusarvot oli koholla ja sain astmalääkityksen kahdelle viikolle koska yskin myös keuhkoni pihalle. Flixotide ei kuulemma ole vaarallista vauvalle. Ventoline määrättiin sit rasituksesta aiheutuvaan yskään. Oon vanha astmaatikko joten lääkkeet ja niiden käyttö hyvinkin tuttua vaikka sellaisiin en vuosiin ookaan koskenut. Lääkäri painotti myös että sairastelu ei vaikuta keskiviikon sokerirasituksen mitenkään. Sovittiin keskiviikoksi uusinta verikoe tulehdusarvoille, eli aika monet verikokeet oli luvassa sille päivälle..
Ennen sokerirasitusta paastotaan 12 tuntia. Sunnuntai-tiistai kaikki ruoka ja juoma tuli ulos, joten olo oli muutenkin heikko tiistai-iltana jolloin tehtiin tortilloja miehen kanssa. Ja se oli ensimmäinen ruoka kolmeen päivään joka pysyi sisällä! Sitä vaan ihmettelen jos tää ei mitenkään vaikuttanut sokerirasituksen tulokseen..
Aamusta sit terveysasemalle ja verikokeisiin kun kutsuttiin. Kammoan niitä saatanan piikkejä mutta sairaanhoitaja oli mun kaverin äiti, joka tasan tarkkaan tiesi tästä kammosta ja osasi siinä jutella mukavia, niitä näitä. Hänen pojastaan on tulossa suurella todennäköisyydellä poikamme kummi, josta tää äitikin oli jo tietoinen. :D
Sit se sokerilitku naamaan, ei siinä, pahaahan se oli kun en niin makean ystävä muutenkaan ole. Tunnin odottelu kovilla penkeillä ja sit uus verikoe. Eka tunti meni kyllä aika nopsaan. Huh, kahdesta verikokeesta selvinneenä oli jo voittaja olo. Vika verikoe vielä siitä tunnin päästä ja pääsinkin jatkamaan matkaa. Kodin kautta toiseen paikkaan ottamaan vielä ne tulehdusarvot uusiksi. Olipa päivä ja kello oli jotain 12.
Seuraavana päivänä töissä mulle oli yritetty soittaa samantapaisesta numerosta kun neuvolan ajanvaraus. Tiesin heti että sokerirasituksen tuloksia ne yritti soitella, harmi vaan että kaikilla ei oo sellaista työtä että vois päivät pitkät vastailla omiin puheluihin. Seuraavana päivänä olin sit sattumalta puhelimen ääressä kun hoitaja soitti. Jeps, paastoarvo 5,4 toinen arvo 10,3 ja viimeisin 6,3
Eli paastoarvo oli siinä rajalla mitä se saisi olla. Oisko se terkkari sanonut et 5,3 on raja. Toka arvo sit just viitteen yli joka oli kymppi, ja viimeisin ainoo hyväksyttävä arvo. Sain kuulla siinä tuomion sitten että raskausdiabetes mulla on ja ruokavaliota pitää alkaa kattoa tarkemmin. Sain oma-neuvolaan monta sivua ohjeita terveellisemmästä ruokavaliosta. Tiesin reissun olevan tulossa, enkä siellä mitenkään saisi pidettyä vähähiilarista ja sokeritonta ruokavaliota.
Reissu meni lähes stressaamatta ruuasta, mutta oli kyllä kiva palata takaisin arkirytmiin. Oon opetellut korvaamaan hiilareita kasviksilla ja terveellisillä vaihtoehdoilla. Kyllä mä sanoin jo miehelle et mäkkäriin mennään vaikka suoraan kun sairaalasta päästään. :D
Mutta se ois seuraavat lähes kolme kuukautta sit terveellistä ruokaa ja liikuntaa.
Kävin neuvolassa reissun jälkeen rv 27+2 johon oli diabeteslääkäri varattu samalle käynnille. Käytiin läpi mun ruokapäiväkirja, hiilareita oli 100-140grammaa päivässä, joka oli sit jopa vähemmän kun tarve. Niitä saa olla sen 150-200g päivässä. Kaikki näkyvät sokerit oon vaihtanut sokerittomiin ja light-versioihin. Ruokia joutuu toki miettimään nyt enemmän että saa kaiken tarpeellisen päivässä. Hyviä vinkkejä sain lääkäriltä.
Hemoglobiini katsottiin muuten toista kertaa koko raskauden aikana, 107, rautakuurille mentiin. Paino oli 85,9 eli kuudessa viikossa 200grammaa, ei mitään! Siis huimat 2,7 kiloa oon raskauden aikana lihonut, hyvä näin. Eka sf-mitta oli 23cm. Normaalikäyrillä mennään. Pelkään että diabetes (eli mun sokerinsyönti siis..) kasvattaa vauvasta jonkun kuus kiloisen. Mut enköhän saa pidettyä senkin kurissa.
Yhdistettiin neljän päivän aamumittaukset ja koko päivän mittailut samalle viikolle joten sain vapaapäivän mukavasti kulumaan kelloa tarkkaillen milloin pitää syödä ja milloin ottaa arvoja.
Nyt vois sanoa että pikkuhiljaa "tottuu" sormien pistämiseen, toki välillä neula on niin tylsä että en saa verta edes tulemaan. Kamalaa, sit uus neula vaan käyttöön ja uus yritys.
Tässä ois eka viikon aamumittauksen tulokset; ruokana ruisleipää, puuroa tai jugurttia mehukeitolla:
Ennen ruokailua/ tunti ruuan jälkeen:
5.4/5.7
4.7/6.8 45 minuutin päästä, vartin päästä uus 4.4
4.8/5.4
4.7/6.6
Kokopäivän mittaustulokset:
4.8/5.4, 4.4/3.6, 5.4/5.4, 4.8/5.3
Mittaustulokset vaikuttaa hyviltä. Pari viikkoa lisää oon kerennyt testailemaan ja luvut liikkuu näissä samoissa, korkein aamuarvo on pysynyt rajojen sisällä, 5.4 ja ruuan jälkeinen korkein arvo 6.8.
Diabeteslääkäri sanoi että jatketaan samalla lailla mittailuja, ilmeisesti raskauden loppuun, vaikka itse oon sitä mieltä että mun sairastelu vaikutti sokerirasituksen tulokseen, koska arvot on tosiaan ihan sallituissa, kokoajan. Tuleepa ainakin syötyä loppuraskaus terveellisesti eikö kiloja ehkä tulekaan paljoa, hyvä näin.
-C
Sokerirasitukseen sain käskyn varata ajan rv 24-28, tiesin että ollaan reissussa rv 26-27 joten päätin hoitaa homman mahdollisimman nopsaan pois alta. Varasin omasta terveyskeskuksesta tasan rv 24 päivälle sokerirasituksen. Se oli keskiviikko. Mites kävikään, sairastuin edeltävänä launtaina kamalaan flunssapöpöön, joka muistaakseni oli pahin koko aikuisiällä kokemani. En esimerkiksi ennen tätä oo koskaan ottanut sairaslomaa töistä, nyt oli ihan pakko kun oksensin kaiken kiinteän sekä nesteet ulos sunnuntaina. Maanantaina menin sit lääkäriin, jossa lähinnä juteltiin lääkärin kanssa ja otettiin tulehdusarvot verikokeilla. Mulle tääkin oli jo iso juttu että suostuin "ylimääräisiin" verikokeisiin. Tulehdusarvot oli koholla ja sain astmalääkityksen kahdelle viikolle koska yskin myös keuhkoni pihalle. Flixotide ei kuulemma ole vaarallista vauvalle. Ventoline määrättiin sit rasituksesta aiheutuvaan yskään. Oon vanha astmaatikko joten lääkkeet ja niiden käyttö hyvinkin tuttua vaikka sellaisiin en vuosiin ookaan koskenut. Lääkäri painotti myös että sairastelu ei vaikuta keskiviikon sokerirasituksen mitenkään. Sovittiin keskiviikoksi uusinta verikoe tulehdusarvoille, eli aika monet verikokeet oli luvassa sille päivälle..
Ennen sokerirasitusta paastotaan 12 tuntia. Sunnuntai-tiistai kaikki ruoka ja juoma tuli ulos, joten olo oli muutenkin heikko tiistai-iltana jolloin tehtiin tortilloja miehen kanssa. Ja se oli ensimmäinen ruoka kolmeen päivään joka pysyi sisällä! Sitä vaan ihmettelen jos tää ei mitenkään vaikuttanut sokerirasituksen tulokseen..
Aamusta sit terveysasemalle ja verikokeisiin kun kutsuttiin. Kammoan niitä saatanan piikkejä mutta sairaanhoitaja oli mun kaverin äiti, joka tasan tarkkaan tiesi tästä kammosta ja osasi siinä jutella mukavia, niitä näitä. Hänen pojastaan on tulossa suurella todennäköisyydellä poikamme kummi, josta tää äitikin oli jo tietoinen. :D
Sit se sokerilitku naamaan, ei siinä, pahaahan se oli kun en niin makean ystävä muutenkaan ole. Tunnin odottelu kovilla penkeillä ja sit uus verikoe. Eka tunti meni kyllä aika nopsaan. Huh, kahdesta verikokeesta selvinneenä oli jo voittaja olo. Vika verikoe vielä siitä tunnin päästä ja pääsinkin jatkamaan matkaa. Kodin kautta toiseen paikkaan ottamaan vielä ne tulehdusarvot uusiksi. Olipa päivä ja kello oli jotain 12.
Seuraavana päivänä töissä mulle oli yritetty soittaa samantapaisesta numerosta kun neuvolan ajanvaraus. Tiesin heti että sokerirasituksen tuloksia ne yritti soitella, harmi vaan että kaikilla ei oo sellaista työtä että vois päivät pitkät vastailla omiin puheluihin. Seuraavana päivänä olin sit sattumalta puhelimen ääressä kun hoitaja soitti. Jeps, paastoarvo 5,4 toinen arvo 10,3 ja viimeisin 6,3
Eli paastoarvo oli siinä rajalla mitä se saisi olla. Oisko se terkkari sanonut et 5,3 on raja. Toka arvo sit just viitteen yli joka oli kymppi, ja viimeisin ainoo hyväksyttävä arvo. Sain kuulla siinä tuomion sitten että raskausdiabetes mulla on ja ruokavaliota pitää alkaa kattoa tarkemmin. Sain oma-neuvolaan monta sivua ohjeita terveellisemmästä ruokavaliosta. Tiesin reissun olevan tulossa, enkä siellä mitenkään saisi pidettyä vähähiilarista ja sokeritonta ruokavaliota.
Reissu meni lähes stressaamatta ruuasta, mutta oli kyllä kiva palata takaisin arkirytmiin. Oon opetellut korvaamaan hiilareita kasviksilla ja terveellisillä vaihtoehdoilla. Kyllä mä sanoin jo miehelle et mäkkäriin mennään vaikka suoraan kun sairaalasta päästään. :D
Mutta se ois seuraavat lähes kolme kuukautta sit terveellistä ruokaa ja liikuntaa.
Kävin neuvolassa reissun jälkeen rv 27+2 johon oli diabeteslääkäri varattu samalle käynnille. Käytiin läpi mun ruokapäiväkirja, hiilareita oli 100-140grammaa päivässä, joka oli sit jopa vähemmän kun tarve. Niitä saa olla sen 150-200g päivässä. Kaikki näkyvät sokerit oon vaihtanut sokerittomiin ja light-versioihin. Ruokia joutuu toki miettimään nyt enemmän että saa kaiken tarpeellisen päivässä. Hyviä vinkkejä sain lääkäriltä.
Hemoglobiini katsottiin muuten toista kertaa koko raskauden aikana, 107, rautakuurille mentiin. Paino oli 85,9 eli kuudessa viikossa 200grammaa, ei mitään! Siis huimat 2,7 kiloa oon raskauden aikana lihonut, hyvä näin. Eka sf-mitta oli 23cm. Normaalikäyrillä mennään. Pelkään että diabetes (eli mun sokerinsyönti siis..) kasvattaa vauvasta jonkun kuus kiloisen. Mut enköhän saa pidettyä senkin kurissa.
Yhdistettiin neljän päivän aamumittaukset ja koko päivän mittailut samalle viikolle joten sain vapaapäivän mukavasti kulumaan kelloa tarkkaillen milloin pitää syödä ja milloin ottaa arvoja.
Nyt vois sanoa että pikkuhiljaa "tottuu" sormien pistämiseen, toki välillä neula on niin tylsä että en saa verta edes tulemaan. Kamalaa, sit uus neula vaan käyttöön ja uus yritys.
Tässä ois eka viikon aamumittauksen tulokset; ruokana ruisleipää, puuroa tai jugurttia mehukeitolla:
Ennen ruokailua/ tunti ruuan jälkeen:
5.4/5.7
4.7/6.8 45 minuutin päästä, vartin päästä uus 4.4
4.8/5.4
4.7/6.6
Kokopäivän mittaustulokset:
4.8/5.4, 4.4/3.6, 5.4/5.4, 4.8/5.3
Mittaustulokset vaikuttaa hyviltä. Pari viikkoa lisää oon kerennyt testailemaan ja luvut liikkuu näissä samoissa, korkein aamuarvo on pysynyt rajojen sisällä, 5.4 ja ruuan jälkeinen korkein arvo 6.8.
Diabeteslääkäri sanoi että jatketaan samalla lailla mittailuja, ilmeisesti raskauden loppuun, vaikka itse oon sitä mieltä että mun sairastelu vaikutti sokerirasituksen tulokseen, koska arvot on tosiaan ihan sallituissa, kokoajan. Tuleepa ainakin syötyä loppuraskaus terveellisesti eikö kiloja ehkä tulekaan paljoa, hyvä näin.
-C
lauantai 5. syyskuuta 2015
Prinssilupaus
Näin se aika hurahti eteenpäin ilman blogimaailmaakin. Taisin kesän aikana selata lukulistan läpi kerran. Pari kuukautta onkin vierähtänyt viime kirjoituksesta vaikka olisi sanottavaa ollutkin. Oonkin oppinut kertomaan asioitani miehelle avoimemmin nyt kun hänkin on päässyt yli "alkujärkytyksestään".
En lomaillut kuin pari viikkoa ja sain vierashuoneen lähes kokonaan tyhjennettyä vauvaa varten. Kiirehän huoneella ei vielä ole, ja alussa pieni saa nukkua meidän kanssa.
Vaikka koko raskauden olen selvinnyt hyvin vähin oirein, ei stressiltä ja pahoilta epäilyiltä olla vältytty. Neuvolakäynnillä viikolla 17+1 oli painoa tullut pari sataa grammaa alkupainoon. Sykkeet ja kaikki ok, hemoglobiinia ei tarvinnut mitata koska väsymystäkään ei pahemmin ollut. Taisikin jäädä tuolloin lomalle töistä ja lähdin mökille rentoutumaan. Ekat "kuplinnat" masussa merkkasin kalenteriin rv 17+jotain. Sit vaan päivittäin odottelin että alkais tuntua selkeitä liikkeitä ja potkuja. Kauan siihen menikin.
Rakenneultraan mies sai vapaan aamun töistä ja ajettiin innolla Jorviin. Mulla oli vapaa päivä, ihan sitä varten jos pitäisikin jostain huolestua. Ultrassa oltiin rv 20+6 ja kaikki näytti hyvältä. Mitä ne nyt siinä kaikkea kattookin, sydämen läpät ja kammiot, reisiluun kehitys, en edes muista mitä kaikkea. Painoa pikkuisella oli mittojen mukaan 436g. Kaikki näytti siltä kun pitääkin, ja lopuksi ultraaja kysyi olisiko muuta kysyttävää. Halusimme tietää kumpi on tulossa, jos vaan selvää saisi. Nainen kysyikin heti mitä tuntemuksia itselläni on, ja sanoin että alusta asti vahva luotto tyttölupaukseen. Siltä se vaikuttikin. Ja juuri kun ultraaja pääsi sanomaan että tytöltä vaikuttaa, avasi pikkuinen haarojaan enemmän ja pikkupippeli siellä näkyikin. Miehelle tuli leveä hymy. Eikö kaikki miehet toivo pikkupoikaa enemmän kuin tyttöä. Näin jo joskus junnuna suunnittelin että ensin isoveli ja sitten sille pikkusisko. Jepjep :D
Viikon onnellisuudessa sai elää kunnes tuli uusi neuvolakäynti. Siellä alussa puitiin perusjutut, ja sain paljon infoa kelaan toimitettavista papereista. Tää oli nyt kolmas neuvola, ja mulla oli painoa tullut 2,5kg alkuun nähden. Ei siis vielä mitään järkyttäviä lukuja. Maha taisi pompahtaa esiin joskus tossa rakenneultran 20+6 paikkeilla. Neuvola oli seuraavalla viikolla 22+0. Onneksi olin taas keskittänyt käynnin vapaapäivälle, koska sainkin sit elämäni slaagin. En pystynyt tekemään mitään koko loppu päivänä.
Iloisin mielin saavuin neuvolaan kello 10.15 pissihätää pidättäen. Tein virtsatestin, näytti normaalilta. Verenpaine oli 102/57 ja paino sen 85,7kg
Onneksi toi paino näyttää toistaiseksi tulleen tasaisesti niin ei tarvii ihan norsulta vielä tuntua.
Käynti oli tavallinen, juteltiin ja katsottiin tosiaan kelan paperijuttuja. Lopuksi terveydenhoitaja katsoi vauvan sykkeen. Noin 150-155 on meillä ollut se normi joka kerta. Tällä kertaa syke kuulosti munkin korvaan oudolta. Epätasaiselta. Aika pitkään ja eri kohdista kuunneltiin dopplerilla. Noin joka viidennen lyönnin kohdalla kuului lisä-ääni. Ja minäkin kuulin sen. Neuvolatäti ei sanonut mitään. Kutsui vaan toisen hoitajan kuuntelemaan myös. Tämä toinen sitten sanoi että lisä-ääni selkeä, laitetaan kiireellinen lähete Jorviin. Aloin melkein itkemään. Pidättelin itkua kotimatkalle asti. Mulle sanottiin että Jorvista soitetaan viimeistään parin päivän sisällä. Sanottiin että älä stressaa, se voi olla myös ihan harmitonta. Meni kuitenkin monta päivää järkyttävässä stressissä ja kun soittoa ei tullut, soitin maanantai aamuna kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Sainkin kuulla että ovat lähettäneet kirjeen jossa on varattuna aika Jorviin muutaman päivän päähän keskellä päivää. Sai kyllä järjestellä työt ja kaikki uusiksi. Saan ihan noinkin pienestä stressistä verenpaineen nousemaan.
Ja voi helvetti kun jännitti Jorviin meno. Yritin tätä aikaa vielä vaihtaa parempaan ajankohtaan, mutta sai kuulla, että tämä sikiön sykkeiden spesialisti ei ole kuin muutamana päivänä paikalla ja että ensi viikolla raskausviikkoja olisi kertynyt jo liikaa. Kysyin miten niin? Ja iloisesti toisessa päässä todettiin että mun pitää varautua pahimpaan ja toivoa parasta.
"Keskeytys voidaan tarvittaessa vielä tehdä."
Kamalaa. Pelotti noi sanat niin perkeleesti. Mies oli ihan yhtä pahoilla mielin ja silitteli mun masua vielä illalla sanoen että kaikki on hyvin. Kaikki tuntui hyvältä. Poika potki julmettomasti. Nyt tunnen potkut todella selkeästi, mut onhan viikkojakin jo kasassa.
Nähtiin aulassa miehen kanssa. Kävin pissalla kolme kertaa odottaessa. Päästiin sisään.
Toimenpide kesti 15minuuttia. Normaalit sykkeet. Rakenteet katsottiin uusiksi. Kaikki hyvin. Ei lisä-ääniä. Ei lisälyöntejä. Väärä hälytys.
Rv 23+1 746g jättiläisvauva tulossa..
En lomaillut kuin pari viikkoa ja sain vierashuoneen lähes kokonaan tyhjennettyä vauvaa varten. Kiirehän huoneella ei vielä ole, ja alussa pieni saa nukkua meidän kanssa.
Vaikka koko raskauden olen selvinnyt hyvin vähin oirein, ei stressiltä ja pahoilta epäilyiltä olla vältytty. Neuvolakäynnillä viikolla 17+1 oli painoa tullut pari sataa grammaa alkupainoon. Sykkeet ja kaikki ok, hemoglobiinia ei tarvinnut mitata koska väsymystäkään ei pahemmin ollut. Taisikin jäädä tuolloin lomalle töistä ja lähdin mökille rentoutumaan. Ekat "kuplinnat" masussa merkkasin kalenteriin rv 17+jotain. Sit vaan päivittäin odottelin että alkais tuntua selkeitä liikkeitä ja potkuja. Kauan siihen menikin.
Rakenneultraan mies sai vapaan aamun töistä ja ajettiin innolla Jorviin. Mulla oli vapaa päivä, ihan sitä varten jos pitäisikin jostain huolestua. Ultrassa oltiin rv 20+6 ja kaikki näytti hyvältä. Mitä ne nyt siinä kaikkea kattookin, sydämen läpät ja kammiot, reisiluun kehitys, en edes muista mitä kaikkea. Painoa pikkuisella oli mittojen mukaan 436g. Kaikki näytti siltä kun pitääkin, ja lopuksi ultraaja kysyi olisiko muuta kysyttävää. Halusimme tietää kumpi on tulossa, jos vaan selvää saisi. Nainen kysyikin heti mitä tuntemuksia itselläni on, ja sanoin että alusta asti vahva luotto tyttölupaukseen. Siltä se vaikuttikin. Ja juuri kun ultraaja pääsi sanomaan että tytöltä vaikuttaa, avasi pikkuinen haarojaan enemmän ja pikkupippeli siellä näkyikin. Miehelle tuli leveä hymy. Eikö kaikki miehet toivo pikkupoikaa enemmän kuin tyttöä. Näin jo joskus junnuna suunnittelin että ensin isoveli ja sitten sille pikkusisko. Jepjep :D
Viikon onnellisuudessa sai elää kunnes tuli uusi neuvolakäynti. Siellä alussa puitiin perusjutut, ja sain paljon infoa kelaan toimitettavista papereista. Tää oli nyt kolmas neuvola, ja mulla oli painoa tullut 2,5kg alkuun nähden. Ei siis vielä mitään järkyttäviä lukuja. Maha taisi pompahtaa esiin joskus tossa rakenneultran 20+6 paikkeilla. Neuvola oli seuraavalla viikolla 22+0. Onneksi olin taas keskittänyt käynnin vapaapäivälle, koska sainkin sit elämäni slaagin. En pystynyt tekemään mitään koko loppu päivänä.
Iloisin mielin saavuin neuvolaan kello 10.15 pissihätää pidättäen. Tein virtsatestin, näytti normaalilta. Verenpaine oli 102/57 ja paino sen 85,7kg
Onneksi toi paino näyttää toistaiseksi tulleen tasaisesti niin ei tarvii ihan norsulta vielä tuntua.
Käynti oli tavallinen, juteltiin ja katsottiin tosiaan kelan paperijuttuja. Lopuksi terveydenhoitaja katsoi vauvan sykkeen. Noin 150-155 on meillä ollut se normi joka kerta. Tällä kertaa syke kuulosti munkin korvaan oudolta. Epätasaiselta. Aika pitkään ja eri kohdista kuunneltiin dopplerilla. Noin joka viidennen lyönnin kohdalla kuului lisä-ääni. Ja minäkin kuulin sen. Neuvolatäti ei sanonut mitään. Kutsui vaan toisen hoitajan kuuntelemaan myös. Tämä toinen sitten sanoi että lisä-ääni selkeä, laitetaan kiireellinen lähete Jorviin. Aloin melkein itkemään. Pidättelin itkua kotimatkalle asti. Mulle sanottiin että Jorvista soitetaan viimeistään parin päivän sisällä. Sanottiin että älä stressaa, se voi olla myös ihan harmitonta. Meni kuitenkin monta päivää järkyttävässä stressissä ja kun soittoa ei tullut, soitin maanantai aamuna kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Sainkin kuulla että ovat lähettäneet kirjeen jossa on varattuna aika Jorviin muutaman päivän päähän keskellä päivää. Sai kyllä järjestellä työt ja kaikki uusiksi. Saan ihan noinkin pienestä stressistä verenpaineen nousemaan.
Ja voi helvetti kun jännitti Jorviin meno. Yritin tätä aikaa vielä vaihtaa parempaan ajankohtaan, mutta sai kuulla, että tämä sikiön sykkeiden spesialisti ei ole kuin muutamana päivänä paikalla ja että ensi viikolla raskausviikkoja olisi kertynyt jo liikaa. Kysyin miten niin? Ja iloisesti toisessa päässä todettiin että mun pitää varautua pahimpaan ja toivoa parasta.
"Keskeytys voidaan tarvittaessa vielä tehdä."
Kamalaa. Pelotti noi sanat niin perkeleesti. Mies oli ihan yhtä pahoilla mielin ja silitteli mun masua vielä illalla sanoen että kaikki on hyvin. Kaikki tuntui hyvältä. Poika potki julmettomasti. Nyt tunnen potkut todella selkeästi, mut onhan viikkojakin jo kasassa.
Nähtiin aulassa miehen kanssa. Kävin pissalla kolme kertaa odottaessa. Päästiin sisään.
Toimenpide kesti 15minuuttia. Normaalit sykkeet. Rakenteet katsottiin uusiksi. Kaikki hyvin. Ei lisä-ääniä. Ei lisälyöntejä. Väärä hälytys.
Rv 23+1 746g jättiläisvauva tulossa..
perjantai 26. kesäkuuta 2015
Aarteeni
Oireettomuus. Kuvittelin mielessäni miltä tuntuu olla raskaana. Miltä tuntuu pahaolo aamuisin, tiheä virtsaamistarve ja muu sellainen perus raskausoire. Rinnat kipeytyivät ennenkuin kuukautisten piti alkaa, eikä se sitten loppunutkaan. Silloin taisin ekan kerran miettiä että oltaiskos tässä raskaana. No höpöhöpö. En uskonut. Kävin yksityisellä ultrassa 7+1 ja näin pienen siellä. Tän jälkeen olikin se neuvola seuraavalla viikolla ja sitten mitä, yli neljä viikkoa odottelua?! Kamalaa. Heräsin aamulla rv 9 ja rinnat tuntuivat normaaleilta. Kipu ja arkuus oli täysin hävinnyt. Fiksuna googlasin mitähän se meinaa, ja kaikki tekstit ja keskustelut liittyi keskenmenoon. Joo kiva.
Arkuus ei palannut koskaan rintoihin. En saanut pahaaoloa. Väsyttää normaalisti, ei mitenkään enemmän kuin ennenkään. Nukkua vois aina tietty vähän enemmän. Pääsin niskapoimu-ultraan vasta 12+5 eli sinne asti sain jännittää tilannetta. Ja viikko ennen tätä, 11+5 heräsin aamulla ja pyyhkiessä paperiin jäi punaista, hailakkaa väriä. Olin aivan varma että muutamassa päivässä sikiö poistuu itsekseen eli saan keskenmenon. Niin ei tapahtunut ja np-ultrassa näin nukkuvan elävän olion.
Ystävä kysyi itkinkö, en. En ole niin tunteellinen muiden läsnäollessa. Mutta vauvan, siis oikean neliraajaisen näkeminen masussani herätti sellaiset tunteet esiin joita en tiennyt olevan olemassakaan.
Ultrattiin vatsan päältä ja nuori lääkärineito löysi pienen heti. Rauhallisesti katseli tätä joka kuvakulmasta katsoen tietenkin onko kaikki niinkuin pitää. Ilmoitti heti että sydän sykkii oikealla tempolla. Kaikki raajat olivat paikallaan ja lääkäri sai mitat ja niskaturvotuksen mitattua. Lukema taisi olla 1,6mm eli ei normaalista poikkeava. Pituutta kokonaisuudessaan jo 7cm! Pieni köllötteli mukavasti paikallaan eikä paljoa liikkunut. Lääkäri kehottikin sitten yskimään muutaman kerran jotta saataisiin toinen hereille. Ei auttanut joten nousin ylös ja hypin muutaman kerran. Sitten tapahtui se hetki jota en osaa sanoin kuvailla. Menin takaisin makuuasentoon, ja ultraus jatkui. Ruudulla näkyi haukotteleva raajojaan venyttelevä pieni ❤️ Hän laittoi kättä suuhun ja vaihteli asentoa. Olin yksin ultrassa koska mies oli töissä eikä päässyt mukaan. Tuolla hetkellä olisi tehnyt mieli tirauttaa muutama kyynel. Onnesta. Todellisuudesta. Nyt se on totta. Masussa kasvaa ihan oikea ihana pieni vauva, johon rakastuin tuolla hetkellä.
-C
Arkuus ei palannut koskaan rintoihin. En saanut pahaaoloa. Väsyttää normaalisti, ei mitenkään enemmän kuin ennenkään. Nukkua vois aina tietty vähän enemmän. Pääsin niskapoimu-ultraan vasta 12+5 eli sinne asti sain jännittää tilannetta. Ja viikko ennen tätä, 11+5 heräsin aamulla ja pyyhkiessä paperiin jäi punaista, hailakkaa väriä. Olin aivan varma että muutamassa päivässä sikiö poistuu itsekseen eli saan keskenmenon. Niin ei tapahtunut ja np-ultrassa näin nukkuvan elävän olion.
Ystävä kysyi itkinkö, en. En ole niin tunteellinen muiden läsnäollessa. Mutta vauvan, siis oikean neliraajaisen näkeminen masussani herätti sellaiset tunteet esiin joita en tiennyt olevan olemassakaan.
Ultrattiin vatsan päältä ja nuori lääkärineito löysi pienen heti. Rauhallisesti katseli tätä joka kuvakulmasta katsoen tietenkin onko kaikki niinkuin pitää. Ilmoitti heti että sydän sykkii oikealla tempolla. Kaikki raajat olivat paikallaan ja lääkäri sai mitat ja niskaturvotuksen mitattua. Lukema taisi olla 1,6mm eli ei normaalista poikkeava. Pituutta kokonaisuudessaan jo 7cm! Pieni köllötteli mukavasti paikallaan eikä paljoa liikkunut. Lääkäri kehottikin sitten yskimään muutaman kerran jotta saataisiin toinen hereille. Ei auttanut joten nousin ylös ja hypin muutaman kerran. Sitten tapahtui se hetki jota en osaa sanoin kuvailla. Menin takaisin makuuasentoon, ja ultraus jatkui. Ruudulla näkyi haukotteleva raajojaan venyttelevä pieni ❤️ Hän laittoi kättä suuhun ja vaihteli asentoa. Olin yksin ultrassa koska mies oli töissä eikä päässyt mukaan. Tuolla hetkellä olisi tehnyt mieli tirauttaa muutama kyynel. Onnesta. Todellisuudesta. Nyt se on totta. Masussa kasvaa ihan oikea ihana pieni vauva, johon rakastuin tuolla hetkellä.
-C
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)